… aina välillä, kun aamulenkillä koirien kanssa kävelee. Muutamana aamuna on ollut pakkasta ja hengitys höyryää kun tuolla ulkona taapertaa. Syksyn pirteät aamut on ihania! Siis ainakin silloin, kun ei sada!
Sadettakin ollaan saatu ihan riittämiin, mutta nyt onneksi on ollut kuivaa. Mukavaa kun sisään tullessa ei aina tarvitse olla kuivailemassa koirien tassuja. Välillähän näkymät erään tietyn koiran jaloissa on aika karmaisevat myös tuolla omalla pihalla…
En ollut kovinkaan iloinen Wiskyn puutarhurin hommista, mutta eipä tuolle surkealle ilmeelle juuri voinut olla vihainenkaan 
Ainakaan kovasti! No tuo tapahtuma oli kesemmällä, nythän piha on jo aika jäässä, ettei ihan tuollaisiin suorituksiin enää voi yltää.
Asiat siis sujuvat meillä täällä kovin arkisissa merkeissä. Minä olen palannut Jorviin… vihdoin. Tosin olen sielläkin ehtinyt nyt jo kuukauden viivähtää. Olen siis lastenosastolla sihteerinä; varsin siistiä sisätyötä! Olen kyllä tykännyt kovasti tästä uudesta kevyemmästä työnkuvastani varsinkin sen vuoksi, että kykenen olemaan suurimman osan aikaa täysin ilma kipulääkkeitä!! Joskus jos pilleripurkilla joutuu käväisemään, syynä on joku ihan muu, kuin nämä entiset kolotukset.
Nyt on ollut vaivaa selän kanssa, kun menin ja nitkautin sen. Onneksi pääsin aivan loistavan fysioterapeutin juttusille ja nyt hän räätälöi minun parsitulle kropalle ihan omat kuntosaliohjelmat ja muut systeemit. Olen ihan hissukseen haaveillut, josko ensi toukokuussa kykenisin puolimaratonin juoksemaan ja nyt on todella toiveikas olo. Tai no… vielä puuttuu se, että pystyisi käymään juoksemassa, mutta sehän on vain ihan pikku juttu, joka sitten tässä kohta onnistuu… Niin ainakin jaksan uskoa!
Tuo minun 50% työaikanikin mahdollistaa liikkumisen ja vähän muutakin. Käynhän toki joinain päivinä siellä eläinlääkärin apulaisena puuhastelemassa, mutta kuitenkin tahti on vähän muuta toista kun vielä vähän aikaa sitten. Nyt jaksaa kotonakin tehdä välillä jotain, kun ei aina välttämättä ole ihan mehuton olo 
Kyllähän toki täällä kotona voisi enemmänkin tehtailla asioita, mutta pitää välillä yrittää saada lapsetkin osallistumaan, että osaisivat sitten joskus tulevaisuudessa omissa kodeissaan tehdä muutakin kun laiskotella.
Lapsethan siis kasvaa ihan kohinalla. Tässä muutama päivä sitten koin oikein pikaisen ikäkriisin, kun matkasimme Valtterin kanssa kylään Sonjan luokse… mopolla!! Valtteri itse ehdotti, josko minä uskaltaisin tulla kyytiin, ja niinhän minä sitten oman lapsen kyydissä istuin skootterin tarakalla!
Oli kyllä aika villi fiilis!!
Välillä on vaikea ymmärtää, että kaikki minun ihanat lapset on jo niin isoja, että eivät välttämättä tarvitse minua kotona. Siis silloin kun minulla on iltavuoroja töissä, lapset pärjäävät vallan mainiosti. Lämmittävät ruokaa, Noora ja Arttu hoitavat koirat ja muutenkin asiat sujuvat. Tilanne on siis ihan muuta toista kuin silloin 7 vuotta sitten kun jäin yksin lasten kanssa. Uskomattoman pitkä aika sekin. Silloin kun erosimme lapset oli 4, 6 ja 8. Huh huh… Miten kummassa pärjäsin??
Ja nyt minulla on kolme fiksua, upeaa… siis kerrassaan loistavaa lasta, joista olen niin ylpeä, ettei mitään rajaa!
Elämä ei juuri enempää mallillaan voisi olla… ainut pieni toive olisi, että tuo meidän adhd-Whisky lakkaisi syömästä minun kenkiä 
Kahdet lenkkarit ovat saaneet uuden roolin koiran purukumina. Pikkuisen on meinannut harmittaa, mutta tietysti on parempi, että koiralle maistuu lenkkarit, kuin esimerkiksi sohva… tai ruokapöydän jalat tms. Whiskystä on kasvanut iso ja toimelias poika, joka on aina valmis touhuamaan. Ollaan tehty nyt jo todella pitkiä lenkkejäkin ja kyllä tuo kakara kyydissä kestää ihan helposti. Naureskelinkin tässä yhtenä päivänä, että kuka toope on keksinyt liikuttaa koirat sellaisiksi lihaspateiksi, ettei itse meinaa enää kyydissä kestää 
