Jo nyt on kumma

Eihän tästä tule yhtään mitään, etten saa päivitettyä tätä blogia sitten millään!!
Kerrassaan omituista.

Johtuisiko siitä, että elämä vaan menee niin sellasta kyytiä, että ei ehdi.
Tosin taitaa sekin olla vaan tekosyy.

Mutta minkäs teet, kun ei saa itsestään irti kirjottelemaan, miten meillä aina vaan menee ihan samalla lailla kun ennenkin. Lapset kasvaa ja minä teen töitä.

Nythän meillä on sitten kuitenkin isoja asioita edessä. Valtteri lähtee tammikuussa armeijaan ja se saattaa olla aikamoinen kriisin paikka minulle. Hyvänen aika, olen sitten ihan oikeasti aikuisen ihmisen äiti!! Huh.

Vuodenvaihteessa käynnistyy myös Artun viimeinen lukukausi peruskoulussa, ja keväällä sitten minun kaikki lapseni ovat suorittaneen oppivelvollisuuden.
Pitää vaan toivoa, että myös Arttu löytää itselleen mieluisan jatko-opiskelu paikan.

Minun ura psykiatrisena sairaanhoitajana on jatkunut jo pian 8 kk, alkaa pikkuhiljaa olla välillä sellainen olo, että jotain jostain joskus tajuankin, mutta suurimman osan aikaa olen vielä ihan ulapalla :) Tosin onneksi osastolla on niin mahtava henkilökunta, että eipä tuo paljon menoa ole hidastanut. Viihtynyt olen oikein hyvin, ja ainakin toistaiseksi meinaan alalla pysyä. En tiedä olisiko sitten nuorten parissa mielekkäämpi työskennellä, vai pysynkö aikuisten seassa. Aika näyttää...

Mutta tässä näin pikaisesti jotain... joulun tienoilla pitäisi olla enemmän vapaata, ehkä sitten jaksaisin hetkeksi ihan kunnolla istahtaa ja kirjoitella... ehkä kuvan tai kaksikin laittaa mukaan.

Nyt on jatkettava täällä töissä tätä arkista aherrusta.

Ihanaa syksyä!

Ajankulu kiihtyy

Sen on vaan yksinkertaisesti pakko olla niin, että ajankulku kiihtyy! Miten muuten voi olla selitettävissä se, että nyt on jo huhtikuukin puolessa välissä??

Tänäänhän tietenkin on Nooran syntymäpäivä, joka sekin on ihmetyksen ja kummastelun paikka. Noorahan viettää lapsista viimeisenä synttäreitään. Koko trio siis on jo taas nytkähtänyt vuodella eteenpäin, ja ensi viikolla on sitten minunkin vuoroni.... Taas!

On ihan omituista ajatella, että minäkin täytän 45 vuotta. Siis käsittämätöntä. Uskomatonta. Joku tässä nyt haiskahtaa ja pahasti!!

En vain yksinkertaisesti voi ymmärtää, mihin nämä vuodet vierii.

No, kuten tavallisestikin, kaikenlaista on ehtinyt tapahtumaan. Mitenkäs muuten.

Suurin muutos tietenkin on se, että kaiken maailman erinäisten ja ikävienkin sattumusten kautta minun sihteeri-ura tuli päätökseesnä. Reilu viikko sitten vaihdoin työpaikkaa niin, että ihan irtisanoin itseni sihteerintoimesta, vaikka toki olisin voinut virkavapaankin kautta varovaisesti uraa vaihtaa. Mutta kun se mitta tulee täyteen niin se tulee.

Nyt viime viikon maanantaista 8.4 lähtien olenkin sitten ollut sairaanhoitajana psykiatrisella psykoosiosastolla. Osastolla hoidetaan pääasiassa skitsofreniaa sairastavia potilaita. Niinpä niin... iso muutos, mutta vielä ainakin olen ihan tyytyväinen. Toistaiseksi olen sijaisena, mutta luultavasti vaikituinen virka olisi ihan mahdollinen, jos tuonne psykiatrian puolelle kotiudun. Ihan 100% varma en toki vielä ole, voisinko ihan täysin kätilöntöistä luopua. Kätilön ammatti-identiteetti istuu minussa kuitenkin todella tiukasti kiinni. Olkapään ja selän tilanne kuitenkin on nyt niin hyvä, että paluu "omiin" hommiin ei enää tunnu mahdottomalta.

Toinen suuri asia on se, että meidän talossamme on jälleen vain kaksi koiraa, Brandon ja Elmo. Ares muutti takaisin omaan kotiinsa tuossa ihan alkuvuodesta ihan käytännön syistä. Emme oikein päässeet yhteisymmärrykseen mistään asioista Areksen omistajan kanssa. Missään vaiheessahan Areksen omistajuus ei minulle asti siirtynyt, siinä yksi iso syy siihen, miksi päädyimme umpikujaan. 

Brandon ja Elmo siis temmeltävät täällä nyt kahdestaan. Kaksi keskenkasvuista nulikkaa riehuu ja rellestää täällä mielensä mukaan... No, ihan mukavia poikia ovat. Brandonilla on kuitenkin sen verran massiivinen Napoleon-kompleksi, että kastraatio odottaa ihan lähitulevaisuudessa.

Elmo on niinkuin perus nahka collie vaan voi olla. Täynnä elämää ja omasta mielestään loistavia ideoita, jotka eivät minun mielestäni ainakaan mitään kovin loistavia sitten loppujen lopuksi ole. Mutta eipä tuolla vesselillä vielä olekaan ikää kuin 5 kk.... Vai pitäisikö sanoa JO 5 kk, vastahan tuo pentu oli ihan pikkuinen.

Kolmas asia liittyykin sitten näihin minun omii terveysjuttuihin.

Olin ihan normaalissa kontrollissa tuossa muutama viikko sitten. Puhettahan on ollut, että käyn kahden vuoden välein magneettikuvissa ja plastikkakirurgin kontrollissa. Ja niinpä tein nytkin. Ihan ensimmäisenä sain kuulla, että kontrolleja tästä lähtien en enää tarvitse. Ja toiseksi kirurgini, jonka hoitoon olen itse pyytänyt päästä, olikin tutkinut näitä minun asioitani tarkemmin ja päätynyt toisen kollegansa kanssa siihen tulokseen, että he haluaisivat leikata minut vielä kerran. Sanoivat, että yrittäisivät korjata jotain niitä virheitä, joita on tehty ja tämän toimenpiteen jälkeen hyvinkin olisi mahdollista, että olkapääni toimintakyky palautuisi miltei ennalleen. Tällähetkellä siis heidän arvionsa on se, että tuo minun selkäkielekkeeni olisi ihan jo alunperin laitettu väärään paikkaan, normaalisti kieleke laitetaan ihon ja rintalihaksen väliin, minulla se on laitettu rintalihaksen alle, kieleke on laitettu "kapseliin" jossa proteesi aikanaan oli, ja sekin olisi pitänyt jollain tapaa avata, jos sinne lihaskielekkeen laittaa. Lisäksi selän epäsuhtaisuutta korjataan ja selän arpi irroitellaan allaolevasta kudoksesta. Tämä tulee olemaan siis ensimmäinen ihan oikeasti kosmeettinen toimepide, vaikka suurin syy leikkaukselle onkin olkapään toimintakyvyn parantaminen. Kurjaa, että leikkaukseen vielä joudun, mutta ilman muuta siihen suostuin, jos on edes pieni mahdollisuus siihen, että selkä ja olkapää kuntoutuvat lähes ennalleen!!

Paljon siis on taas tapahtunut ja tapahtumassa. Eipä yhä vieläkään käy aika tylsäksi! Terokin yhä kuvioissa vilkahtelee, ja se jos mikä on hyvä!

Novus Annus

Honey Melon Ewans´s Eld alias Elmo 7 vko

Ihan liikaan on tapahtunut, että voisin jotenkin järkevästi tänne kirjoittaa mitään. Yhteenvetona voin vain sanoa, että hengissä on selvitty tähän uuteen vuoteen, josta toivottavasti tulee huomattavasti edeltäjäänsä parempi!

Ehkä on vain yritettävä keskittyä siihen, että vastoinkäymiset ja murheet kasvattavat meitä ihmisenä, on vain osattava ottaa vastaan se oppi ja uskallettava kaikesta huolimatta katsoa tulevaisuuteen avoimin mielin.

Sinulle Erja:

Jospa voisin sitoa
särkevän sydämesi haavoja.
Jospa voisin kantaa
edes hiukan suruasi.
Jospa voisin olla rinnallasi,
kun ystävää kaipaat.
Mutta tiedä,
että muistan sinua.
-Marleena Ansio-

Otan sydämeni pohjasta osaa suruusi.

Kaikkien näiden haasteiden, surujen ja murheiden keskellä on tietenkin tapahtunut myös hyvää. Perheeseemme liittyi tuo uusi jäsen Elmo. En vain voinut vastustaa kiusausta, kun Elmon kuvan näin. Eihän minun pitänyt enää ottaa koiria, varsinkaan tuollaisia karvaisia, mutta miten tuommoista ilmestystä vain voisi vastustaa? Elmosta on tullut paljon iloa. Elmo on rauhallinen, tasainen, vakaa ja onnellinen pentu. Sitä katsellessa ei vain voi olla surullinen, eikä murheissaan.

Näissä elämän suurissa mutkissa minulla on myös onneksi ollut mukana turvallinen ja hyvä apukuski, joka on auttanut minua ehkä enemmän kun hän ehkä itse tulee koskaan ymmärtämään.

En voi olla kuin kiitollinen, että olen saanut elämääni sellaisen ystävän kuin Tero, joka on mukisematta kestänyt kuunnella minun itkut ja surut ja on tuonut minulle myös paljon aihetta iloon ja nauruun. Ne kun ovat varsinkin nyt tulleet enemmän kuin tarpeeseen.

Nyt vaan odottavin mielin aloittelen tätä uutta vuotta. Toivon ja uskon, että tästä vuodesta tulee hyvä, seesteinen ja onnellinen vuosi. Sitä samaa toivon myös kaikille teille!