Ensilumi

Niin se vaan maahan ilmestyi... ensilumi.
Minuun se ei onneksi nyt kovasti päässyt vaikuttamaan, muuta kun visuaalisessa mielessä. Vaikutus olisi voinut olla vähän toisenlainen, jos lumi olisi maahan ilmestynyt muutamaa tuntia aikaisemmin.

Olin viettämässä mukavaa iltaa verhojen ripustelun ja leffan katselun merkeissä diplomaatti-huristelijan luona Kirkkonummella ja kun sieltä vähän ennen puoltayötä lähdin kotiin, oli maa kuiva ja taivas miltei pilvetön. Kesärenkailla ihan vaivaton ajella. Taitaa ne nastat kuitenkin löytää tiensä auton alle viikonlopun aikana.

Muuten ei paljon tilanteet olekaan tässä vaihtuneet sitten edellisen kirjoittelun, paitsi että kirjoittelu sujuu huomattavasti helpommin nyt, kun vasemmassa kädessä on sormia enemmän käytettävissä!
Olin siis keskiviikkona, pari päivää sitten Herttoniemen sairaalassa tarkastuttamassa sormen tilanteen.
Kirurgin mielestä kaikki sujuu niinkuin pitääkin, vaikka nyt hän sanoikin, että piikkien poistaminen 3 viikon kuluttua kuulostaa melkoisen optimistiselta. Tosin jotain sormessa saattaa pielessä olla, kun itse tunnen toisen piikin ihan tuossa ihon alla, ja kyllä jos sormi siitä kohdasta johonkin osuu, niin ihan hiukkasen kirpaisee... Niinkuin joku iskisi piikin läpi sormesta... ei sen kummemmin...
Mutta paketti on nyt ainakin hieman paremmin mukana kulkeva.

Tuossa ensimmäisessä kuvassa näkyykin niiden pikkien päät, jotka tuolla sormessa nyt ovet vielä ainakin vähintään sen 3 viikkoa.
Saa nähdä mikä on tuomio sitten, ellen sitten sen törröttävän piikinpään vuoksi joudu kipaisemaan kontrollissa aikaisemmin. 
Hyvin nyt kuitenkin pyyhkii. Kaikki ne hommat jotka olivat hankalia sen edellisen paketoinnin aikana, sujuvat nyt paljon helpommin. Saan myös suihkun ajaksi ottaa tämän lastan pois, ja saunaankin saan mennä kunhan tuikkaan käden muovipussiin ja sitten ämpäriin, jossa on kylmää vettä... Siis ettei nuo piikit kuumene, kun se kuitenkin on metallia. Alkaisi vielä sormi hehkumaan sisältä käsin. Urheilunkin menivät vielä toistaiseksi kieltämään, mutta enköhän minä juoksulenkille silti piakkoin pääse.

Jos talvesta ei tule kovin paha pakkastalvi olisi tarkoitus tässä rauhakseltaan treenailla koko talvi, että voisi sitten toukokuussa juosta puolimaratonin. Jos talvi pilaa suunnitelmat, niin sitten puolikas juostaan syksyllä. Ensi vuonna kuitenkin!!

(sairas)LOMA!!!

Reilu viikkon on jo kulunut täällä kotosalla... Tai no ainakin pois töistä.
Mukavaahan se on, että olo on hyvä, kipuja on ollut melkoisen vähän, että jalat toimii ja hommat sujuu.

Niin tai... Keittiön siivoaminen on kamalan vaikeaa yhdellä kädellä... kuten myös voileivän voiteleminen, tai juuston höylääminen, tai kengän nauhojen solmiminen, tai ei lastassa olevan käden rasvaaminen, tai hiusten peseminen yhdellä kädellä, tai purkkien avaaminen, tai koneella kirjoittaminen, tai pukeutuminen... Onhan noita.

Minut siis leikattiin 11.10. Yllättävän nopeasti leikkausaika sitten lopulta tuli. Sain peruutuspaikan, josta sain tietää vajaa viikko ennen toimenpidettä. Alunperin kuvittelin, että Valtteri olisi minua kuljetellut sairaalaan ja takaisin, mutta eipä ehditty tätä ajokortti-projektia saattaa loppuun ennen leikkausta.

Viime viikolla Valtteri kyllä suoritti hyväksytysti teoriakokeen, vielä on sitten edessä inssiajo. Kaikki vaadittavat ajotunnit ollaan jo ajeltu hyvän aikaa sitten. Pikkuisen inssi jännittää opeakin!!

No mutta leikkaukseen kuitenkin pääsin ihan diplomaatin autokuskin voimin. Kotiinkin sain kyydin alkuillasta saman ihmisen voimin. Auton ovet avattiin ja muutenkin oli ihan tärkeä olo ;)

Leikkaus sujui ilmeisesti hyvin. Ainut vain, että sitaisivat käteen mitä ihmeellisimmän näköisen paketin.

Tuota ihmetystä olisi pitänyt pitää kaikki nämä kaksi ensimmäistä viikkoa, mutta kahden päivän päästä olo oli jo niin tuskainen; että menin tuohon tuttuun ja turvalliseen Jorviin kyselemään voisiko kädelle tehdä jotain.
Vähän kirurgikin pakettia ihmetteli ja kipsimestari sitäkin enemmän. Paketti sitten avattiin ja kyllä tuntuikin hyvälle, kun sai puristavat ja kipeää tekevät tollerot pois. Sormi oli silloin vielä aika hurjan näköinen, mutta ihanalta tuntui sitä veden alla huljutella.
Kirurgin ja kipsimestarin käsittelyssä sitten käteen saatiin uusi, entistä ehompi lasta, jonka kanssa käsi on ollut muutamaa hetkeä lukuunottamatta miltei kivuton.

Hieman eri näköinen, vai mitä?

Keskiviikkona 24.10 sitten vihdoin saan tuonkin lastan pois ja jos kaikki on kunnossa, tilalle laitetaan vain leikattuun sormeen tuleva lasta, joten käden toiminta palautuu lähes ennalleen!!! Ihanaa!!

Tässä pari kuukautta sitten sain elämässäni ahaa-elämyksen. Pitkän vatvomisen ja tuskailunkin jälkeen vihdoin ymmärsin, että on aika alkaa ajattelemaan asioista hieman eritavalla. On aika alkaa taas arvostamaan ja kohtelemaan itseään paremmin. Mikä ihana tunne se olikaan! Ehkä alkusysäys tuli siitä, että olo oli aika raskas... herkut maistuivat enemmän kuin liikunta. Tuntui, ettei elämässä ole juurikaan mitään iloa, kunhan puurtaa päivästä toiseen, yrittää vain selvitä aamusta iltaan. Ja sitten yhtenä iltana kaikki jotenkin vain loksahti.

Liikun taas enemmän, herkut ei maistu, kun ei niitä tee edes mieli ja noista asioista johtuen painokin on tietysti lähtenyt jonkinmoiseen laskuun. Elämänilo toisinaan ihan pursuilee!

Nyt lisää iloa tuo tietenkin sekin, että tuosta aikaisemmin mainitsemastani diplomaatti-huristelijasta on tullut hyvä ja läheinen ystävä. 

Vihdoin olen löytänyt ystävän, jolle tosiaan tulee puhuttua ne kuuluisat ummet ja lammet. Ihminen kenen seurassa minäkin olen voinut antaa niiden muurien murtua ja olen voinut itkeä uupumusta ja paljon menneitäkin murheita. Kaiken tuon lisäksi on naurettu, vietetty hauskaa aikaa yhdessä ja oltu hiljaakin. Kullanarvoisia hetkiä minulle.

Mistään seurustelusta ei tässä kuitenkaan ole kyse. Ihan ystäviä vain ollaan, vaikka rehellisesi sanottuna vietetään aikaa yhdessä aika paljon ja muutenkin yhteydessä ollaan päivittäin.

Mutta juuri nyt, kun olen saanut itseäni niskasta kiinni, en edes halua vaivata päätäni millään jossitteluilla sun muilla. Päivä kerrallaan mennään ja otetaan ilo irti kaikesta mistä pystytään.

Elämä hellii nyt... Ja jos joku ei vielä tiennyt.... Minä olen ansainnut sen!!!

Ei ole totta!

Niin tai taitaa se sittenkin olla... Siis se, että taaskaan en ole saanut tänne kirjoitelluksi mitään.
Mutta pikkuisenko olisi tylsää lukea "töissäpä tuli oltua... kotonakin on välillä käyty, koria on ulkoilutettu... vettäkin on sadellut, paitsi niinä päivinä kun on paistanut aurinko"

Siinä kun ne tärkeimmät todellakin on.
Leikkaukseen odotan pääsyä kun kuuta nousevaa. Kerrankin niin päin. Vaan kyllä sitä vaan toivoo jotakin apua, kun tuo sormen kutale on niin kipeä. Typerä sormi.

Tämä syksy ei ole innostanut minua ollenkaan. Ei sitten niin vähääkään. Eikä ehkä taida ruveta innostamaankaan. Luulisin niin.

Tässäpä sitä sitten tärkeimmät. Toivottavasti jonain päivänä on taas jotain uutisoimisen arvoista.

Toivottavasti tulee kaunis syksy... kauniipi kun tähän asti.

Loma lähestyy loppuaan

Jopas on ehtinyt taas pitkä tovi vierähtää, ettei tänne ole tullut kirjoiteltua mitään. Nyt tietenkin on hyvä käyttää verukkeena sitä, että on ollut vähän muuta puuhaa…

Kesäloma alkoi ihan mukavissa merkeissä. Olin todellakin loman tarpeessa, kun tuntui siltä, että olin jo kuin automaattiohjauksella; päivät sujuivat jo sen enemmän ajattelematta, samaa rataa. Yritin harrastaa liikuntaa enemmän, että mieliala nousisi korkeammalle. Tein suuria suunnitelmia loman varalle, että en vain jäisi jumittamaan kotiin. Tai siis kotonahan minun tietenkin piti olla, mutta suunnittelin, miten laitan koko huushollin uuteen uskoon, kun kerrankin on aikaa.
Loman ensimmäiset päivät tietenkin sujuivat yövuoroista toipuessa, sohvan pohjalla loikoillen… Löytyyhän niitä verukkeita vaikka minkälaisia, ettei vaan tarvitse tikkua ristiin laittaa. Vaan kukapa meistä ei välillä olisi ansainnut ihan oikeaa ja rehellistä laiskottelua?!
Tämä vuosi minulla on ollut monien ahaa-elämysten aikaa. Talvella älysin, että jos nämä runsaslumiset ja kova pakkasiset talvet jatkuvat, niin minä olen pulassa…. todella pulassa. Pidän siis peukkuja, että ensi talvi on leuto, aurinkoinen ja suhteellisen vähä luminen. Kiitos. Siellä loppu talvesta yritin piristää itseäni siis myös käsitöillä, tein se huivin, joka on esiintynyt näillä sivuilla jo aikaisemmin ja sitten “tekaisin” myös villatakin. Siihen mennessä kun takki valmistui, alkoi ilmat kylläkin olla jo niin lämpöiset, ettei montaa kertaa ehtinyt takkia pitelemään, mutta odotteleepa se sitten kiltisti syksyä.

Keväällä tajusin, että kaipaan elämääni jotain muutosta. Siispä ilmoittauduin avoimeen yliopistoon lukemaan psykologiaa. Noh. Sitten tuli murheita jos jonkunlaisia, ja oli vaan myönnettävä, että lukeminen ja kirjallisten töiden tekeminen ei ole nyt ihan oikea ratkaisu. Nooran käynnit ravitsemusterapeutilla ja psykiatrian polilla olivat ihan riittäviä ilman, että olisin samalla opiskellut. Halusin kuitenkin olla läsnä Nooralle mahdollisimman paljon.
Alkukesästä tajusin, että kaikkien haasteiden, onnistumisten ja epäonnistumisten lisäksi, tai niiden vuoksi tarvitsen itselleni, omaan elämään jotain piristystä. Ajattelin, että 40 km kävely olisi mukava piristysruiske, mutta kävelyyn valmistautuessa huomasin, että ajatuksiini hiipi jatkuvasti yksi ajatus… “Eikö olisikin aika ihanaa, jos siellä kävelyllä olisi ihan oma kannustusjoukko… joku joka odottaisi maalissa…. joku joka huolehtisi kyydityksestä kotiin… joku joka huolehtisi asioista niin, että saisin rauhassa levätä reissun jälkeen…”
Miten omituista oli huomata ja tiedostaa, että kaikkien näiden yksinäisten vuosien jälkeen, kun jo kuvittelin tottuneeni yksinoloon niin, etten edes osaa kaivata ketään, olenkin tilanteessa, että kaipaan toista ihmistä jakamaan tätä kaikkea, näitä minun “omia kuvioita”, joista olen kynsin hampain pitänyt kiinni vuosikaudet!

Mutta loma siis alkoi ajallaan, ja mukavaahan se aina on, olit sitten yksin, kaksin tai vaikka miten. Kaikki lapsetkin ovat olleet tässä minun ilona, kun Valtteri eikä Noora kumpikaan saaneet kesätöitäkään.

Ihan mukavaa oli tänä kesänä myös pitää ihan kokonainen 4 viikon loma, joka tietysti vapaineen venyi miltei 4,5 viikon mittaiseksi. Sai ainakin kunnolla levättyä!

Nyt vaan sitten syksyä odotellen, vaikka vähän jo kauhistuttaa, miten siitä synkästä ja pimeästä talvesta taas selviää??!!

Aika näyttää... Uteliaana vaan odottelen, että mihin tässä vielä oikein päästään!

Kesä!!

Vielä muutama työvuoro ja loma alkaa!!!

Tänään tuli tieto, että Noora pääsee opiskelemaan media-assistentiksi! Aivan loistava uutinen!!

Näyttää siltä, että mukavia asioita on käsillä, ja senhän meidän perhe on ansainnut!!

Vihdoin… kevät!!

Kevät on tullut kohinalla! Pitkän työputken jälkeen minulla on loma! On niin monta asiaa, jotka antaa aihetta hymyyn! Ja kyllä hymyilyttääkin!!

Takatalvi

 

 

 

  

 

Eilen taisi elämässäni olla pieni kriisi. Sitä tuntee itsensä kuitenkin vielä suht nuoreksi. Jotenkin nämä vuodet ovat kiirineet sellaista kyytiä, että ihan rehellisesti ei itse tule ymmärtäneeksi, että niitä vuosia karttuu tuohon omaankin ikään siihen samaan tahtiin kun lapsille.

On siis jollain tasolla hyväksyttävä, että minäkin lähenen sitä 50-virstanpylvästä, vaikka sinne vielä muutama vuosi onkin aikaa. Mutta silti ihmettelen suuresti, miten minulla voi olla aikuinen lapsi?

Valtterihan eilen täytti 18. Täysi-ikäinen. Postilaatikosta kolahti jo muutama päivä sitten kirje kutsuntoihin, ja eilen nuori herra tietenkin juhlisti syntymäpäiviään ravintolassa… tai siis juomalassa, yökerhossa, discossa. Apua.

Ja että kriisi olisi täydellinen, ikkunoista avautui aamulla yllä näkyvät maisemat. Takatalvi. 10 cm raskasta märkää lunta.

Ehkä suunnistan takasin peiton alle ja näen unta kesästä ja pienistä lapsistani.