Muutoksia!

Kuten ehkä on ollut huomattavissa, on tämä blogin ylläpitäminen jäänyt ihan pikkuisen huningolle. No mutta hätähän ei ole tämän näköinen. Ei ollenkaan!

Blogin päivittämättömyyteen on ollut hyvä peruste. Tai parikin ihan hyvää perustetta.
Ensinnäkin: Elämä on paistatellut sellaisessa auringossa ja myötätuulessa, että eipä paremmasta väliä. Parisuhde on mallillaan. Lapsilla sujuu hyvin. Töitä on. Mitäpä sitä ihminen elämästään muuta voisi vaatiakaan?

Olihan meillä tuossa viime kesänä aikamoista menoa. Koiranpentujakin syntyi seitsemän kappaletta.

Kaikki pennut löysi aivan mahtavat kodit ja ovat nyt jo 8 kk vanhoja!

Meidän edesottamuksia voi kuitenkin kiinnostuneet seurata uudessa blogissa, jota nyt yritän päivittää hiukan tiheämpään tahtiin.

Mehän kun siis olemme muuttamassa maalle! Ostimme viikko sitten Teron kotitalon, ja siitä olemee remontoimassa itsellemme unelmakotia!

Tuota remonttia voi seurata osoitteessa http://remppala.blogspot.fi/ 

Tyynelän remontin boggaan ihan siitäkin syystä, että sitten joskus kun koko projekti on valmis, voi vaikka takkatulen lämmössä katsella mitä kaikkea matkan varrella tapahtuikaan. Ihan kaikkea ei varmasti ilman dokumentointia muistaisikaan.

Tämä blogi nyt kuitenkin ihan luvan kanssa hiljenee ainakin tuonne syksyyn asti. Katsotaan sitten jatkuuko tarina meistä maalaisista!

Jo nyt on kumma

Eihän tästä tule yhtään mitään, etten saa päivitettyä tätä blogia sitten millään!!
Kerrassaan omituista.

Johtuisiko siitä, että elämä vaan menee niin sellasta kyytiä, että ei ehdi.
Tosin taitaa sekin olla vaan tekosyy.

Mutta minkäs teet, kun ei saa itsestään irti kirjottelemaan, miten meillä aina vaan menee ihan samalla lailla kun ennenkin. Lapset kasvaa ja minä teen töitä.

Nythän meillä on sitten kuitenkin isoja asioita edessä. Valtteri lähtee tammikuussa armeijaan ja se saattaa olla aikamoinen kriisin paikka minulle. Hyvänen aika, olen sitten ihan oikeasti aikuisen ihmisen äiti!! Huh.

Vuodenvaihteessa käynnistyy myös Artun viimeinen lukukausi peruskoulussa, ja keväällä sitten minun kaikki lapseni ovat suorittaneen oppivelvollisuuden.
Pitää vaan toivoa, että myös Arttu löytää itselleen mieluisan jatko-opiskelu paikan.

Minun ura psykiatrisena sairaanhoitajana on jatkunut jo pian 8 kk, alkaa pikkuhiljaa olla välillä sellainen olo, että jotain jostain joskus tajuankin, mutta suurimman osan aikaa olen vielä ihan ulapalla :) Tosin onneksi osastolla on niin mahtava henkilökunta, että eipä tuo paljon menoa ole hidastanut. Viihtynyt olen oikein hyvin, ja ainakin toistaiseksi meinaan alalla pysyä. En tiedä olisiko sitten nuorten parissa mielekkäämpi työskennellä, vai pysynkö aikuisten seassa. Aika näyttää...

Mutta tässä näin pikaisesti jotain... joulun tienoilla pitäisi olla enemmän vapaata, ehkä sitten jaksaisin hetkeksi ihan kunnolla istahtaa ja kirjoitella... ehkä kuvan tai kaksikin laittaa mukaan.

Nyt on jatkettava täällä töissä tätä arkista aherrusta.

Ihanaa syksyä!

Ajankulu kiihtyy

Sen on vaan yksinkertaisesti pakko olla niin, että ajankulku kiihtyy! Miten muuten voi olla selitettävissä se, että nyt on jo huhtikuukin puolessa välissä??

Tänäänhän tietenkin on Nooran syntymäpäivä, joka sekin on ihmetyksen ja kummastelun paikka. Noorahan viettää lapsista viimeisenä synttäreitään. Koko trio siis on jo taas nytkähtänyt vuodella eteenpäin, ja ensi viikolla on sitten minunkin vuoroni.... Taas!

On ihan omituista ajatella, että minäkin täytän 45 vuotta. Siis käsittämätöntä. Uskomatonta. Joku tässä nyt haiskahtaa ja pahasti!!

En vain yksinkertaisesti voi ymmärtää, mihin nämä vuodet vierii.

No, kuten tavallisestikin, kaikenlaista on ehtinyt tapahtumaan. Mitenkäs muuten.

Suurin muutos tietenkin on se, että kaiken maailman erinäisten ja ikävienkin sattumusten kautta minun sihteeri-ura tuli päätökseesnä. Reilu viikko sitten vaihdoin työpaikkaa niin, että ihan irtisanoin itseni sihteerintoimesta, vaikka toki olisin voinut virkavapaankin kautta varovaisesti uraa vaihtaa. Mutta kun se mitta tulee täyteen niin se tulee.

Nyt viime viikon maanantaista 8.4 lähtien olenkin sitten ollut sairaanhoitajana psykiatrisella psykoosiosastolla. Osastolla hoidetaan pääasiassa skitsofreniaa sairastavia potilaita. Niinpä niin... iso muutos, mutta vielä ainakin olen ihan tyytyväinen. Toistaiseksi olen sijaisena, mutta luultavasti vaikituinen virka olisi ihan mahdollinen, jos tuonne psykiatrian puolelle kotiudun. Ihan 100% varma en toki vielä ole, voisinko ihan täysin kätilöntöistä luopua. Kätilön ammatti-identiteetti istuu minussa kuitenkin todella tiukasti kiinni. Olkapään ja selän tilanne kuitenkin on nyt niin hyvä, että paluu "omiin" hommiin ei enää tunnu mahdottomalta.

Toinen suuri asia on se, että meidän talossamme on jälleen vain kaksi koiraa, Brandon ja Elmo. Ares muutti takaisin omaan kotiinsa tuossa ihan alkuvuodesta ihan käytännön syistä. Emme oikein päässeet yhteisymmärrykseen mistään asioista Areksen omistajan kanssa. Missään vaiheessahan Areksen omistajuus ei minulle asti siirtynyt, siinä yksi iso syy siihen, miksi päädyimme umpikujaan. 

Brandon ja Elmo siis temmeltävät täällä nyt kahdestaan. Kaksi keskenkasvuista nulikkaa riehuu ja rellestää täällä mielensä mukaan... No, ihan mukavia poikia ovat. Brandonilla on kuitenkin sen verran massiivinen Napoleon-kompleksi, että kastraatio odottaa ihan lähitulevaisuudessa.

Elmo on niinkuin perus nahka collie vaan voi olla. Täynnä elämää ja omasta mielestään loistavia ideoita, jotka eivät minun mielestäni ainakaan mitään kovin loistavia sitten loppujen lopuksi ole. Mutta eipä tuolla vesselillä vielä olekaan ikää kuin 5 kk.... Vai pitäisikö sanoa JO 5 kk, vastahan tuo pentu oli ihan pikkuinen.

Kolmas asia liittyykin sitten näihin minun omii terveysjuttuihin.

Olin ihan normaalissa kontrollissa tuossa muutama viikko sitten. Puhettahan on ollut, että käyn kahden vuoden välein magneettikuvissa ja plastikkakirurgin kontrollissa. Ja niinpä tein nytkin. Ihan ensimmäisenä sain kuulla, että kontrolleja tästä lähtien en enää tarvitse. Ja toiseksi kirurgini, jonka hoitoon olen itse pyytänyt päästä, olikin tutkinut näitä minun asioitani tarkemmin ja päätynyt toisen kollegansa kanssa siihen tulokseen, että he haluaisivat leikata minut vielä kerran. Sanoivat, että yrittäisivät korjata jotain niitä virheitä, joita on tehty ja tämän toimenpiteen jälkeen hyvinkin olisi mahdollista, että olkapääni toimintakyky palautuisi miltei ennalleen. Tällähetkellä siis heidän arvionsa on se, että tuo minun selkäkielekkeeni olisi ihan jo alunperin laitettu väärään paikkaan, normaalisti kieleke laitetaan ihon ja rintalihaksen väliin, minulla se on laitettu rintalihaksen alle, kieleke on laitettu "kapseliin" jossa proteesi aikanaan oli, ja sekin olisi pitänyt jollain tapaa avata, jos sinne lihaskielekkeen laittaa. Lisäksi selän epäsuhtaisuutta korjataan ja selän arpi irroitellaan allaolevasta kudoksesta. Tämä tulee olemaan siis ensimmäinen ihan oikeasti kosmeettinen toimepide, vaikka suurin syy leikkaukselle onkin olkapään toimintakyvyn parantaminen. Kurjaa, että leikkaukseen vielä joudun, mutta ilman muuta siihen suostuin, jos on edes pieni mahdollisuus siihen, että selkä ja olkapää kuntoutuvat lähes ennalleen!!

Paljon siis on taas tapahtunut ja tapahtumassa. Eipä yhä vieläkään käy aika tylsäksi! Terokin yhä kuvioissa vilkahtelee, ja se jos mikä on hyvä!

Novus Annus

Honey Melon Ewans´s Eld alias Elmo 7 vko

Ihan liikaan on tapahtunut, että voisin jotenkin järkevästi tänne kirjoittaa mitään. Yhteenvetona voin vain sanoa, että hengissä on selvitty tähän uuteen vuoteen, josta toivottavasti tulee huomattavasti edeltäjäänsä parempi!

Ehkä on vain yritettävä keskittyä siihen, että vastoinkäymiset ja murheet kasvattavat meitä ihmisenä, on vain osattava ottaa vastaan se oppi ja uskallettava kaikesta huolimatta katsoa tulevaisuuteen avoimin mielin.

Sinulle Erja:

Jospa voisin sitoa
särkevän sydämesi haavoja.
Jospa voisin kantaa
edes hiukan suruasi.
Jospa voisin olla rinnallasi,
kun ystävää kaipaat.
Mutta tiedä,
että muistan sinua.
-Marleena Ansio-

Otan sydämeni pohjasta osaa suruusi.

Kaikkien näiden haasteiden, surujen ja murheiden keskellä on tietenkin tapahtunut myös hyvää. Perheeseemme liittyi tuo uusi jäsen Elmo. En vain voinut vastustaa kiusausta, kun Elmon kuvan näin. Eihän minun pitänyt enää ottaa koiria, varsinkaan tuollaisia karvaisia, mutta miten tuommoista ilmestystä vain voisi vastustaa? Elmosta on tullut paljon iloa. Elmo on rauhallinen, tasainen, vakaa ja onnellinen pentu. Sitä katsellessa ei vain voi olla surullinen, eikä murheissaan.

Näissä elämän suurissa mutkissa minulla on myös onneksi ollut mukana turvallinen ja hyvä apukuski, joka on auttanut minua ehkä enemmän kun hän ehkä itse tulee koskaan ymmärtämään.

En voi olla kuin kiitollinen, että olen saanut elämääni sellaisen ystävän kuin Tero, joka on mukisematta kestänyt kuunnella minun itkut ja surut ja on tuonut minulle myös paljon aihetta iloon ja nauruun. Ne kun ovat varsinkin nyt tulleet enemmän kuin tarpeeseen.

Nyt vaan odottavin mielin aloittelen tätä uutta vuotta. Toivon ja uskon, että tästä vuodesta tulee hyvä, seesteinen ja onnellinen vuosi. Sitä samaa toivon myös kaikille teille!

Ensilumi

Niin se vaan maahan ilmestyi... ensilumi.
Minuun se ei onneksi nyt kovasti päässyt vaikuttamaan, muuta kun visuaalisessa mielessä. Vaikutus olisi voinut olla vähän toisenlainen, jos lumi olisi maahan ilmestynyt muutamaa tuntia aikaisemmin.

Olin viettämässä mukavaa iltaa verhojen ripustelun ja leffan katselun merkeissä diplomaatti-huristelijan luona Kirkkonummella ja kun sieltä vähän ennen puoltayötä lähdin kotiin, oli maa kuiva ja taivas miltei pilvetön. Kesärenkailla ihan vaivaton ajella. Taitaa ne nastat kuitenkin löytää tiensä auton alle viikonlopun aikana.

Muuten ei paljon tilanteet olekaan tässä vaihtuneet sitten edellisen kirjoittelun, paitsi että kirjoittelu sujuu huomattavasti helpommin nyt, kun vasemmassa kädessä on sormia enemmän käytettävissä!
Olin siis keskiviikkona, pari päivää sitten Herttoniemen sairaalassa tarkastuttamassa sormen tilanteen.
Kirurgin mielestä kaikki sujuu niinkuin pitääkin, vaikka nyt hän sanoikin, että piikkien poistaminen 3 viikon kuluttua kuulostaa melkoisen optimistiselta. Tosin jotain sormessa saattaa pielessä olla, kun itse tunnen toisen piikin ihan tuossa ihon alla, ja kyllä jos sormi siitä kohdasta johonkin osuu, niin ihan hiukkasen kirpaisee... Niinkuin joku iskisi piikin läpi sormesta... ei sen kummemmin...
Mutta paketti on nyt ainakin hieman paremmin mukana kulkeva.

Tuossa ensimmäisessä kuvassa näkyykin niiden pikkien päät, jotka tuolla sormessa nyt ovet vielä ainakin vähintään sen 3 viikkoa.
Saa nähdä mikä on tuomio sitten, ellen sitten sen törröttävän piikinpään vuoksi joudu kipaisemaan kontrollissa aikaisemmin. 
Hyvin nyt kuitenkin pyyhkii. Kaikki ne hommat jotka olivat hankalia sen edellisen paketoinnin aikana, sujuvat nyt paljon helpommin. Saan myös suihkun ajaksi ottaa tämän lastan pois, ja saunaankin saan mennä kunhan tuikkaan käden muovipussiin ja sitten ämpäriin, jossa on kylmää vettä... Siis ettei nuo piikit kuumene, kun se kuitenkin on metallia. Alkaisi vielä sormi hehkumaan sisältä käsin. Urheilunkin menivät vielä toistaiseksi kieltämään, mutta enköhän minä juoksulenkille silti piakkoin pääse.

Jos talvesta ei tule kovin paha pakkastalvi olisi tarkoitus tässä rauhakseltaan treenailla koko talvi, että voisi sitten toukokuussa juosta puolimaratonin. Jos talvi pilaa suunnitelmat, niin sitten puolikas juostaan syksyllä. Ensi vuonna kuitenkin!!

(sairas)LOMA!!!

Reilu viikkon on jo kulunut täällä kotosalla... Tai no ainakin pois töistä.
Mukavaahan se on, että olo on hyvä, kipuja on ollut melkoisen vähän, että jalat toimii ja hommat sujuu.

Niin tai... Keittiön siivoaminen on kamalan vaikeaa yhdellä kädellä... kuten myös voileivän voiteleminen, tai juuston höylääminen, tai kengän nauhojen solmiminen, tai ei lastassa olevan käden rasvaaminen, tai hiusten peseminen yhdellä kädellä, tai purkkien avaaminen, tai koneella kirjoittaminen, tai pukeutuminen... Onhan noita.

Minut siis leikattiin 11.10. Yllättävän nopeasti leikkausaika sitten lopulta tuli. Sain peruutuspaikan, josta sain tietää vajaa viikko ennen toimenpidettä. Alunperin kuvittelin, että Valtteri olisi minua kuljetellut sairaalaan ja takaisin, mutta eipä ehditty tätä ajokortti-projektia saattaa loppuun ennen leikkausta.

Viime viikolla Valtteri kyllä suoritti hyväksytysti teoriakokeen, vielä on sitten edessä inssiajo. Kaikki vaadittavat ajotunnit ollaan jo ajeltu hyvän aikaa sitten. Pikkuisen inssi jännittää opeakin!!

No mutta leikkaukseen kuitenkin pääsin ihan diplomaatin autokuskin voimin. Kotiinkin sain kyydin alkuillasta saman ihmisen voimin. Auton ovet avattiin ja muutenkin oli ihan tärkeä olo ;)

Leikkaus sujui ilmeisesti hyvin. Ainut vain, että sitaisivat käteen mitä ihmeellisimmän näköisen paketin.

Tuota ihmetystä olisi pitänyt pitää kaikki nämä kaksi ensimmäistä viikkoa, mutta kahden päivän päästä olo oli jo niin tuskainen; että menin tuohon tuttuun ja turvalliseen Jorviin kyselemään voisiko kädelle tehdä jotain.
Vähän kirurgikin pakettia ihmetteli ja kipsimestari sitäkin enemmän. Paketti sitten avattiin ja kyllä tuntuikin hyvälle, kun sai puristavat ja kipeää tekevät tollerot pois. Sormi oli silloin vielä aika hurjan näköinen, mutta ihanalta tuntui sitä veden alla huljutella.
Kirurgin ja kipsimestarin käsittelyssä sitten käteen saatiin uusi, entistä ehompi lasta, jonka kanssa käsi on ollut muutamaa hetkeä lukuunottamatta miltei kivuton.

Hieman eri näköinen, vai mitä?

Keskiviikkona 24.10 sitten vihdoin saan tuonkin lastan pois ja jos kaikki on kunnossa, tilalle laitetaan vain leikattuun sormeen tuleva lasta, joten käden toiminta palautuu lähes ennalleen!!! Ihanaa!!

Tässä pari kuukautta sitten sain elämässäni ahaa-elämyksen. Pitkän vatvomisen ja tuskailunkin jälkeen vihdoin ymmärsin, että on aika alkaa ajattelemaan asioista hieman eritavalla. On aika alkaa taas arvostamaan ja kohtelemaan itseään paremmin. Mikä ihana tunne se olikaan! Ehkä alkusysäys tuli siitä, että olo oli aika raskas... herkut maistuivat enemmän kuin liikunta. Tuntui, ettei elämässä ole juurikaan mitään iloa, kunhan puurtaa päivästä toiseen, yrittää vain selvitä aamusta iltaan. Ja sitten yhtenä iltana kaikki jotenkin vain loksahti.

Liikun taas enemmän, herkut ei maistu, kun ei niitä tee edes mieli ja noista asioista johtuen painokin on tietysti lähtenyt jonkinmoiseen laskuun. Elämänilo toisinaan ihan pursuilee!

Nyt lisää iloa tuo tietenkin sekin, että tuosta aikaisemmin mainitsemastani diplomaatti-huristelijasta on tullut hyvä ja läheinen ystävä. 

Vihdoin olen löytänyt ystävän, jolle tosiaan tulee puhuttua ne kuuluisat ummet ja lammet. Ihminen kenen seurassa minäkin olen voinut antaa niiden muurien murtua ja olen voinut itkeä uupumusta ja paljon menneitäkin murheita. Kaiken tuon lisäksi on naurettu, vietetty hauskaa aikaa yhdessä ja oltu hiljaakin. Kullanarvoisia hetkiä minulle.

Mistään seurustelusta ei tässä kuitenkaan ole kyse. Ihan ystäviä vain ollaan, vaikka rehellisesi sanottuna vietetään aikaa yhdessä aika paljon ja muutenkin yhteydessä ollaan päivittäin.

Mutta juuri nyt, kun olen saanut itseäni niskasta kiinni, en edes halua vaivata päätäni millään jossitteluilla sun muilla. Päivä kerrallaan mennään ja otetaan ilo irti kaikesta mistä pystytään.

Elämä hellii nyt... Ja jos joku ei vielä tiennyt.... Minä olen ansainnut sen!!!

Ei ole totta!

Niin tai taitaa se sittenkin olla... Siis se, että taaskaan en ole saanut tänne kirjoitelluksi mitään.
Mutta pikkuisenko olisi tylsää lukea "töissäpä tuli oltua... kotonakin on välillä käyty, koria on ulkoilutettu... vettäkin on sadellut, paitsi niinä päivinä kun on paistanut aurinko"

Siinä kun ne tärkeimmät todellakin on.
Leikkaukseen odotan pääsyä kun kuuta nousevaa. Kerrankin niin päin. Vaan kyllä sitä vaan toivoo jotakin apua, kun tuo sormen kutale on niin kipeä. Typerä sormi.

Tämä syksy ei ole innostanut minua ollenkaan. Ei sitten niin vähääkään. Eikä ehkä taida ruveta innostamaankaan. Luulisin niin.

Tässäpä sitä sitten tärkeimmät. Toivottavasti jonain päivänä on taas jotain uutisoimisen arvoista.

Toivottavasti tulee kaunis syksy... kauniipi kun tähän asti.