Risteys

Monet monituiset kerrat elämässään huomaa olevansa risteyksessä. Vuodet kuluvat, ajat muuttuvat, jokaisena päivänä tekee valintoja ja ratkaisuja, jotka muokkaavat sitä, mitä edestä löytyy.

Huomaan jälleen olevani yhden tien lopussa ja toisen alussa.

Nöyrin mielin on kohdattava jälleen asioita joista selviämiseksi on tehtävä töitä ja uhrauksia. Työ, terveys, ystävyys… Kunpa voisi valita, että ottaa vastaan vain yhden haasteen kerrallaan, silloin voisivat ratkaisut, teot ja päätökset olla paremmin harkittuja, vähemmän tunteiden vuoristoradassa syöksähtelyä…

Olen elämässäni kohdannut paljon. Olen ollut pakahduttavan onnellinen ja lamauttavan surullinen. Olen tehnyt valintoja joista olen ollut ylpeä ja niitä, joita ilman olisin pärjännyt paremmin.

Olen tehnyt asioita, joilla on ollut positiivisia seurauksia ja asioita jotka ovat tehneet tien raskaammaksi kulkea.

Olen ollut rakkailleni tukena ja toisinaan aiheuttanut pettymyksiä ja pahaa mieltä.

Kaikki valintani, ratkaisuni ja tekoni, myös ne, joista en voi olla ylpeä, ovat tehneet minusta sen mitä olen tänään, tässä ja nyt… Valmiina kohtaamaan huomisen, sydän toivoa täynnä.

Ihmiset tarvitsevat eläessään
kaksi sydäntä:
Pienen, joka on täynnä
syvää hellyyttä,
ja toisen joka on terästä.

- Kahlil Gibran -

Takapakkia

Paluu arkeen kesäloman jälkeen on tapahtunut niin ryminällä, että kesäloma on muistoissa enää vain himmeä häivähdys. Ensimmäisen 8 päivän saldona oli 65 tuntia töitä ja yksi vapaapäivä. Tietää töitä tehneensä!!

Tiukasta arjen aloituksesta, vai mistä lie johtuu, että oikean kyljen, käden ja rinnan kivut ovat tulleet takaisin. Tunne on yököttävän tuttu. Jaanan kanssa lenkillä juttelinkin, että miten ihanaa olikaan ettei oikeasti muistanut mitä se on kun kipu jäytää tuolla syvällä niin että voi pahoin… Nyt muistan.

Eihän siinä muu auttanut kun laahustaa lääkäriin kuuntelemaan mitä olisi seuraavana suunnitelmissa. Tällä hetkellä siis etenemme niin, että minulta kielletään pitkät päivät (12 – 13,5 tuntia) kokonaan. Siitä en oikeastaan ole ollenkaan pahoillaan, koska en välittänyt tehdä niitä muutenkaan Ne olivat hankalia sekä itseni, että lasten kannalta.  Tai no lapset ei kai lopulta olleet yhtään pahoillaan siitä, että “joutuivat” olemaan koko päivän kotona ilman äitiä, mutta kyllä se vaan äidin sydäntä kylmäsi jättää koko huusholli koirineen ja kokkailuineen lasten vastuulle. No nyt siis niitä ei enää minun työvuorolistoihin suunnitella. Toinen paluu vanhaan oli tietenkin se, että piti käydä hakemassa apteekista kassillinen kaiken maailman kipulääkkeitä ja lihasrelaksantteja, joita ei vuoteen ole tarvinnut käyttää. Lääkkeistä en ollenkaan pidä, mutta onhan se ihan kiva että saa vähän apuja siihen, että pystyy nukkumaan.

Vielä ensi viikolle jäi minulle selviteltäväksi, saanko julkisen terveydenhuollon puolelta lymfahoitoa, vai miten se järjestyy. Työterveyshuollon puolelta kun saisin lähetteen vain yksityiselle, jossa hinnat keikkuvat ihan eri numeroissa kun julkisella.

Nyt tovin aikaa joudun tekemään töitä “suurennuslasin alla”. Lääkäri ei ollut ihan vakuuttunut siitä, etteikö tämä kipujen paluu voisikin johtua siitä, että en pystykään tekemään 100% työaikaa. Väläyteltiinpä siis mahdollisena vaihtoehtona tulevaisuudessa sitäkin, että tekisin vain 50% työaikaa sillä toisella puolikkaalla olisin osa-aikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä Ei kyllä kuulosta hyvälle!

Mutta näillä siis mennään, päivä kerrallaan. Kuulostellaan ja katsellaan miten asiat tästä etenevät. Huomaan, että minulla on suunnattoman suuria asenne vaikeuksia, koska tällä kertaa olin todella jo sitä mieltä, että koko tämä hässäkkä on jo ollutta ja mennyttä, eikä siihen enää tarvitse uhrata ajatustakaan, mutta tässä sitä taas ollaan.

Toisaalta en kyllä suostu nujertumaan tälläkään kertaa. Elämä jatkuu ja yhä vielä uskon siihen, että kaikella on tarkoituksensa ja merkityksensä ja jotain hyvää tästäkin koituu! En suostu vaipumaan mihinkään synkkyyteen!! Nyt vaan nokka kohti parempaa huomista ja uusia seikkailuja

Toinenkin asia meillä täällä on meneillään… Valtterilla on ollut useamman viikon kuivaa yskää ja nyt on menossa PEF-seuranta, eli astman mahdollisuutta tutkitaan. Saa nähdä kuinka meidän käy sen asian suhteen. Allergiatestit otetaan myöhemmin syksyllä.

Kaikenlaista siis on ilmassa, mutta eipä käy aika pitkäksi…

Elämä muuttuu

Niin se vain on, elämä muuttuu jatkuvasti. Välillä tuntuu, että kaikki polkee paikallaan, kunnes pysähdyt ja mietit. Aina tulee huomattua, että jotain on taas muuttunut.

Nyt tämän elämän monimuotoisuuden taas huomaa helpommin, kun kysymyksessä on niin isot muutokset. Ihan ensimmäiseksi on pitänyt hyväksyä se, että tämä minun astmani, tai mikä ikinä tämä “keuhkovamma” onkaan, vaikuttaa elämään niin paljon, että isoja ratkaisuja on tehtävä.

Wisky muutti takaisin Ailalle. Koirien pöly ja hilse aiheuttaa heikkoa happea, joten Ailan kanssa sovittiin, että Wiskyn osoite siirtyy Sipooseen. Koiruus on meidän yhteisomistuksessa ja varmasti välillä viettää aikaa täällä meilläkin, mutta pääasiassa kuitenkin Ailalla. Kun Wisky oli ollut päivän pois, oli hengittäminen jo helpompaa, joten ratkaisu oli oikea.

Ikävä kyllä “harvennus” ei loppunut siihen, vaan seuraavaksi reppunsa sai pakata Benny. Pitkällisen etsimisen jälkeen pupsa kuitenkin löysi todella hyvän uuden kodin. Pupulla on oma kesämökki ja talvimökki ja kaverikin vielä. Hieno juttu kaikesta huolimatta.

 

Nyt siis taloudessamme on vain yksi eläin… asia mikä on toteutunut meillä viimeksi 5 vuotta sitten. Nyt vain pidämme peukkuja, että pystyn pitämään Taren mahdollisimman kauan. Ensi viikolla olen menossa tapaamaan keuhkolääkäriä, jolloin tilanne toivottavasti selkiytyy hieman. Jännityksellä odotan.

Sitten onkin kerrottavana vielä yksi muutos. Tulin valituksi uuteen työpaikkaan! Tai itse asiassa työpaikka on sama, siis sama talo. Työtehtäväkin on miltei sama, titteli ainakin. Olen siis yhä vielä osastonsihteeri, mutta nyt päivystyksessä. Työ tulee olemaan kolmivuoroa ja työaika 100%. Taloudellinen tilanne siis kohenee jonkun verran ja työssä vietetty aika lisääntyy huomattavasti. Ohjelmassa on siis myös yövuoroja, viikonlopputöitä ja siitä johtuen myös siis pyhiä. Nythän tällainen onnistuu, kun lapset ovat jo sen verran isoja, että pärjäävät hyvin.

Ehkäpä minäkin pystyn vihdoin hankkimaan meille sen auton

Lunta, räntää, vettä ja aurinkoa

Kaikkea tuota on ollut tarjolla tässä ihan vähän ajan sisällä… Itse asiassa jos oikein tarkkoja ollaan, niin tuota kaikkea on tainnut olla tarjolla tänään!!

Onhan se tietysti hienoa, että luontokin näyttää kaikkea mahdollista juuri nyt, minun syntymäpäiväni kunniaksi… Juhlallistahan se on herätä aamulla, kun maa on valkoisenaan! Toisaalta tänään on käynyt niin hassusti, että vaikka tuolta taivaalta on kaikkea sadellut, niin aina kun minä olen ollut liikenteessä on ollut suhteellisen kuivaa ja aurinkokin on pilkistellyt

Tänään juhlimme tätä loistokasta päivää niin, että otan piakkoin puhelimen käteen ja pirautan tuonne muutaman kilometrin päähän, että siellä reippaat sedät tekevät meidän perheelle ruokaa, jonka ihan tuohon kotiovelle asti tuovat! Jotenkin ei ajatus kokkaamisesta tunnu tänään mitenkään houkuttelevalle, vaikka en tiedä tuntuuko se siltä rehellisesti koskaan… paitsi ehkä silloin kun on aikaa ja energiaa paneutua ihan rauhassa, eikä arjessa yrittää nopeasti väsätä jotain ympäriinsä säntäilevälle perheelle!

Tänään kieltämättä on vähän ristiriitaiset tunteet tämän vanhenemisen suhteen. Aikaisemmin synttärit ovat olleet ja menneet ihan siinä missä mikä tahansa muukin päivä, mutta tänään on ilmassa vähän haikeutta. Pitkään on tullut mietittyä, että miltä se sitten lopulta tuntuu kun on elänyt pitempää kuin oma äiti. Olenhan tässä jo muutaman kuukauden porskutellutkin, mutta tänään se jotenkin tuntuu todellisemmalta. Vietän 42. syntymäpäivää… sitä juhlaa jota äiti ei koskaan ehtinyt viettää. Miten kesken on elämä voinut jäädä? Itse kun ajattelen, tulee mieleen vain asioita, joita oikeasti haluaisin vielä kokea. Olisin varmasti raivoissani, jos olisin joutunut kokemaan saman minkä äiti. Raivoissani siitä, että elämä loppuu kesken, juuri kun alkaa kantaa hedelmää kaikesta siitä minkä eteen on raatanut! Onko aika kullannut muistot, vai eikö äiti oikeasti ollut vihainen, pettynyt, tuskastunut??

Onhan tässä päivässä tietenkin paljon aivan loistavia asioita. Onnitteluja on sadellut uskomaton määrä aamun varhaisista hetkistä lähtien. On aivan ihanaa tietää, että vaikka arki vie mennessään niin kuitenkin ystävät pysyvät matkassa mukana. Vaikka välillä menee pitkiäkin aikoja, ettei vain ehdi paneutua näiden sosiaalisten suhteiden hoitoon, niin tällaisena päivänä sitä voi oikein paistatella ystävien lämpimissä ajatuksissa.

Kiitos kaikille minua muistaneille!

Nikke… Mimmun ihana mussu, yksi elämän suurista iloista!