Lunta, räntää, vettä ja aurinkoa

Kaikkea tuota on ollut tarjolla tässä ihan vähän ajan sisällä… Itse asiassa jos oikein tarkkoja ollaan, niin tuota kaikkea on tainnut olla tarjolla tänään!!

Onhan se tietysti hienoa, että luontokin näyttää kaikkea mahdollista juuri nyt, minun syntymäpäiväni kunniaksi… Juhlallistahan se on herätä aamulla, kun maa on valkoisenaan! Toisaalta tänään on käynyt niin hassusti, että vaikka tuolta taivaalta on kaikkea sadellut, niin aina kun minä olen ollut liikenteessä on ollut suhteellisen kuivaa ja aurinkokin on pilkistellyt

Tänään juhlimme tätä loistokasta päivää niin, että otan piakkoin puhelimen käteen ja pirautan tuonne muutaman kilometrin päähän, että siellä reippaat sedät tekevät meidän perheelle ruokaa, jonka ihan tuohon kotiovelle asti tuovat! Jotenkin ei ajatus kokkaamisesta tunnu tänään mitenkään houkuttelevalle, vaikka en tiedä tuntuuko se siltä rehellisesti koskaan… paitsi ehkä silloin kun on aikaa ja energiaa paneutua ihan rauhassa, eikä arjessa yrittää nopeasti väsätä jotain ympäriinsä säntäilevälle perheelle!

Tänään kieltämättä on vähän ristiriitaiset tunteet tämän vanhenemisen suhteen. Aikaisemmin synttärit ovat olleet ja menneet ihan siinä missä mikä tahansa muukin päivä, mutta tänään on ilmassa vähän haikeutta. Pitkään on tullut mietittyä, että miltä se sitten lopulta tuntuu kun on elänyt pitempää kuin oma äiti. Olenhan tässä jo muutaman kuukauden porskutellutkin, mutta tänään se jotenkin tuntuu todellisemmalta. Vietän 42. syntymäpäivää… sitä juhlaa jota äiti ei koskaan ehtinyt viettää. Miten kesken on elämä voinut jäädä? Itse kun ajattelen, tulee mieleen vain asioita, joita oikeasti haluaisin vielä kokea. Olisin varmasti raivoissani, jos olisin joutunut kokemaan saman minkä äiti. Raivoissani siitä, että elämä loppuu kesken, juuri kun alkaa kantaa hedelmää kaikesta siitä minkä eteen on raatanut! Onko aika kullannut muistot, vai eikö äiti oikeasti ollut vihainen, pettynyt, tuskastunut??

Onhan tässä päivässä tietenkin paljon aivan loistavia asioita. Onnitteluja on sadellut uskomaton määrä aamun varhaisista hetkistä lähtien. On aivan ihanaa tietää, että vaikka arki vie mennessään niin kuitenkin ystävät pysyvät matkassa mukana. Vaikka välillä menee pitkiäkin aikoja, ettei vain ehdi paneutua näiden sosiaalisten suhteiden hoitoon, niin tällaisena päivänä sitä voi oikein paistatella ystävien lämpimissä ajatuksissa.

Kiitos kaikille minua muistaneille!

Nikke… Mimmun ihana mussu, yksi elämän suurista iloista!

Ihan vaan vertailuksi ;)

Tosiaan on sitten pistellyt tuota lunta sataen tässä päivänä muutamana.

Siksipä ajattelinkin laittaa tähän vielä yhden “vertailun-vuoksi” –kuvan. Kyseessä on siis ihan se samainen takapihan nurkka, jota tässä olen kuvannut pari kertaa aikaisemminkin.

Repikääpä tästä

Meillähän siis on se aita… tuolla jossain!

Itse asiassa tässä kuvassa pitäisi nähdä kaksikin eri aitaa!

Uusi vuosi!

Melkein huvittaa tuo edellinen otsikko… Poskia pistelee… Hah, sanon minä! Tuossa vaiheessahan ei vielä mistään poskien pistelystä ollut tietoakaan!

Olen ajatellut useammankin kerran, että miten sitä silloin siellä Joensuussa/Mikkelissä oikein selvisi kaikki ne talvet?? Talvethan kestivät ikuisuuden ja lunta oli aina niin paljon, että huh sentään.

Nyt täällä on lunta… ja on muuten ollut pakkastakin! Ikkunoistakin on ollut niin kauniit maisemat. Kun on nimittäin ollut niitäkin päiviä, että ei tosiaan ole viitsinyt työntää nenäänsä ulos, kun ne pakolliset…

Tosin olisihan tuolla ollut ihanaa kävellä ja nauttia kauniista maisemista, mutta kun itse on syväjäässä ja koirat harjoittelee kolmi-jalka-kävelyä, niin eipä siitä paljon osannut nauttia.

Sanottakoon kuitenkin vielä, että esimerkiksi tuosta ensimmäisenä olevasta takapihan kuvasta on aikaa vaikka kuinka paljon, joten eipä tuota aitaakaan juuri ole enää näkyvissä!

 

 

 

 

Onneksi nyt on jo parina päivänä ollut vähän hillitymmin tuota pakkasta, että ulkoilustakin on voinut nauttia.

Mutta mitäs muuta?! 

Joulut on vietetty ja vuosikin on vaihtunut. Kerrankin tilanne on se, että minä olen yhä vielä samassa työpaikassa, eikä mitään leikkauksiakaan ole tehty

Töissä menee oikein mukavasti. Tosin eläinlääkärillä olen nyt tehnyt vähän vähemmän tunteja, koska rupesi olemaan jo harvinaisia ne ajat kun sain olla “vaan” kotona. Oli siis rempallaan yksi jos toinenkin asia!

Pikkuhiljaa olen yrittänyt opetella ajattelemaan asioita vakaasti… siis ilman, että jatkuvasti on menossa kuviot uusiksi, vaikka sanoisinpa, että kun talo on täynnä teinejä, ei täällä kovin vakaata taida olla! Monenlaisia uusia murheita on oppinut murehtimaan, kun joskus sydän syrjällään vaan katsot, miten elämä tuntuu vievän mennessään näitä lapsia. Miten se onkaan niin, että aika on varsin pysähtynyt minun kohdalla… siis minähän kun en vanhene juuri ollenkaan, ja sitten nuo lapset kasvavat niin, että hyvä kun aamulla tunnistaa niitä samoiksi, jotka illalla nukkumaan menivät!

Sen verran uutta sentään, että meidän perheeseenhän on tullut jälleen uusi jäsen. Tosin tämä jäsen on oikeastaan vaan Nooran hoteissa. Kaveri asustaa Nooran huoneessa ja Noora myös 100% hoitaa alivuokralaisensa itse. Tässä niin sinisen värinen kääpiöluppa Benny.

 

Benny on siis ihan rotukani, rekisteritodistukset löytyy ja kaikki. Benny tuli meille pari kuukautta sitten ja on kotiutunut ihan vallan loistavasti.

 

 

Benny asustaa siis vain Nooran huoneessa, eikä nuo meidän muut karvaiset asukit ole kovinkaan tietoisia Bennyn olemassaolosta, vaikka on Benny joskus alhaalla kuljetusboxissaan vieraillut. Koirat eivät vaan jaksa olla kovinkaan kiinnostuneita, sen verran tutuksi kai tuo kani-aromi on jo käynyt.

Takapihalla kyllä nuuskuttelu-intoa löytyi sen jälkeen kun Benny kävi pikaisesti tutustumassa lumeen. Pupsa olikin ihan onnesta soikeana loikkiessaan valjaissansa tuolla takapihalla. Koirat oli kun imureita sen jälkeen, mutta pian jo jonottivat sisälle!

Wisky on kasvanut kovasti… siis fyysisesti, ja on jo iso “mies”. Ikääkin on jo parin viikon päästä 1 v! Tosin siis se kasvaminen on tapahtunut vain ulkoisesti. Sisäisesti tuo toope ei varmaan koskaan tule kasvamaan, sen verran erilainen kaveri on kyseessä. Wisky tuntuu olevan vähän “onnellinen”. Aina sillä on kivaa, vaikka muilla ei välttämättä enää olisikaan! Eikä tuolle oikein osaa olla vihainenkaan, vaikka vähän tuhojakin on ehtinyt tekemään… Mutta yritäpä olla tiukkana tällaiselle kaverille?!

Tai tällaiselle?

Ihan hirveästi mitään peruuttamatonta Wisky ei kyllä ole tehnyt, muutamat kynät poitsu on syönyt ja mun kenkiä lainaillut, mutta onneksi huonekalut on saaneet olla rauhassa.

Tarmon kanssa tulevat loistavasti juttuun ja ulkona riehuvat aina niin, että tanner vaan tömisee! Näillä pakkasilla se onkin ollut aivan loistavaa, kun ovat kuitenkin suhteellisen lyhyessä ajassa saaneet purkaa reilun määrän energiaa, kun mennä viuhtovat pitkin hankia!

Varsin arkista meillä siis on, vaikka viikon lomankin minä tuossa vuoden vaihteessa ehdin pitää. Loma meni palapelejä rakentaessa, kun tuo ulkoilu tosiaan jäi vähemmälle. Mutta hyvähän se välillä on täällä kotonakin vaan maleksia, tekemättä sen kummemmin mitään. Kyllä sellainenkin noita akkuja lataa, niin että nyt jaksaa taas seuraavaa lomaa odotella!

Kävin muutan juuri näpsäämässä kuvan tuosta meidän takapihalta… ihan vaan vertailun vuoksi…

 

Kuvassa siis samainen nurkkaus takapihasta, kun siinä ensimmäisessäkin otoksessa!

Poskia pistelee…

… aina välillä, kun aamulenkillä koirien kanssa kävelee. Muutamana aamuna on ollut pakkasta ja hengitys höyryää kun tuolla ulkona taapertaa. Syksyn pirteät aamut on ihania! Siis ainakin silloin, kun ei sada!

Sadettakin ollaan saatu ihan riittämiin, mutta nyt onneksi on ollut kuivaa. Mukavaa kun sisään tullessa ei aina tarvitse olla kuivailemassa koirien tassuja. Välillähän näkymät erään tietyn koiran jaloissa on aika karmaisevat myös tuolla omalla pihalla…

En ollut kovinkaan iloinen Wiskyn puutarhurin hommista, mutta eipä tuolle surkealle ilmeelle juuri voinut olla vihainenkaan   Ainakaan kovasti! No tuo tapahtuma oli kesemmällä, nythän piha on jo aika jäässä, ettei ihan tuollaisiin suorituksiin enää voi yltää.

Asiat siis sujuvat meillä täällä kovin arkisissa merkeissä. Minä olen palannut Jorviin… vihdoin. Tosin olen sielläkin ehtinyt nyt jo kuukauden viivähtää. Olen siis lastenosastolla sihteerinä; varsin siistiä sisätyötä! Olen kyllä tykännyt kovasti tästä uudesta kevyemmästä työnkuvastani varsinkin sen vuoksi, että kykenen olemaan suurimman osan aikaa täysin ilma kipulääkkeitä!! Joskus jos pilleripurkilla joutuu käväisemään, syynä on joku ihan muu, kuin nämä entiset kolotukset.

Nyt on ollut vaivaa selän kanssa, kun menin ja nitkautin sen. Onneksi pääsin aivan loistavan fysioterapeutin juttusille ja nyt hän räätälöi minun parsitulle kropalle ihan omat kuntosaliohjelmat ja muut systeemit. Olen ihan hissukseen haaveillut, josko ensi toukokuussa kykenisin puolimaratonin juoksemaan ja nyt on todella toiveikas olo. Tai no… vielä puuttuu se, että pystyisi käymään juoksemassa, mutta sehän on vain ihan pikku juttu, joka sitten tässä kohta onnistuu… Niin ainakin jaksan uskoa!

Tuo minun 50% työaikanikin mahdollistaa liikkumisen ja vähän muutakin. Käynhän toki joinain päivinä siellä eläinlääkärin apulaisena puuhastelemassa, mutta kuitenkin tahti on vähän muuta toista kun vielä vähän aikaa sitten. Nyt jaksaa kotonakin tehdä välillä jotain, kun ei aina välttämättä ole ihan mehuton olo Kyllähän toki täällä kotona voisi enemmänkin tehtailla asioita, mutta pitää välillä yrittää saada lapsetkin osallistumaan, että osaisivat sitten joskus tulevaisuudessa omissa kodeissaan tehdä muutakin kun laiskotella.

Lapsethan siis kasvaa ihan kohinalla. Tässä muutama päivä sitten koin oikein pikaisen ikäkriisin, kun matkasimme Valtterin kanssa kylään Sonjan luokse… mopolla!! Valtteri itse ehdotti, josko minä uskaltaisin tulla kyytiin, ja niinhän minä sitten oman lapsen kyydissä istuin skootterin tarakalla! Oli kyllä aika villi fiilis!!

Välillä on vaikea ymmärtää, että kaikki minun ihanat lapset on jo niin isoja, että eivät välttämättä tarvitse minua kotona. Siis silloin kun minulla on iltavuoroja töissä, lapset pärjäävät vallan mainiosti. Lämmittävät ruokaa, Noora ja Arttu hoitavat koirat ja muutenkin asiat sujuvat. Tilanne on siis ihan muuta toista kuin silloin 7 vuotta sitten kun jäin yksin lasten kanssa. Uskomattoman pitkä aika sekin.  Silloin kun erosimme lapset oli 4, 6 ja 8. Huh huh… Miten kummassa pärjäsin??

Ja nyt minulla on kolme fiksua, upeaa… siis kerrassaan loistavaa lasta, joista olen niin ylpeä, ettei mitään rajaa!

Elämä ei juuri enempää mallillaan voisi olla… ainut pieni toive olisi, että tuo meidän adhd-Whisky lakkaisi syömästä minun kenkiä Kahdet lenkkarit ovat saaneet uuden roolin koiran purukumina. Pikkuisen on meinannut harmittaa, mutta tietysti on parempi, että koiralle maistuu lenkkarit, kuin esimerkiksi sohva… tai ruokapöydän jalat tms. Whiskystä on kasvanut iso ja toimelias poika, joka on aina valmis touhuamaan. Ollaan tehty nyt jo todella pitkiä lenkkejäkin ja kyllä tuo kakara kyydissä kestää ihan helposti. Naureskelinkin tässä yhtenä päivänä, että kuka toope on keksinyt liikuttaa koirat sellaisiksi lihaspateiksi, ettei itse meinaa enää kyydissä kestää

Hupsis…

Siis kohtahan alkaa jo koulut. Ihan parin päivän päästä! Johonkin tämäkin kesä meni. Saisikohan jostain hankituksi sellaisen laitteen joka edes pikkuisen hidastaisi tätä ajan kulua. Mukava nimittäin olisi itsekin pysyä kärryillä missä mennään

Nytkään minulla ei kyllä ole aikaa hukattavana tähän koneelle istumiseen, mutta pari sanaa ehdin naputtelemaan, kun kiirettä pidän! Piakkoin nimittäin on lähdön aika Wiskyn pentuetapaamiseen Ailan luo. Mukava päivä siis tulossa Lupasin vielä lapsille tehdä “aamupalaksi” pekonia ja munia, mutta eipä täällä ole hereillä vielä kun yksi lapsista, joka kylläkin malttamattomana odottelee herkkuja. Pitää poikia ruveta kohta hätistelemään ylös sängyistä. Saattaa olla aikamoinen shokki taas opetella heräilemään kouluun!

Meillä on kerrankin tapahtunut paljon asioita!

Suurin muutos on tietenkin se, että minä olen töissä. Aloitin pari viikkoa sitten siellä Lastenklinikalla. Hommat ovat sujuneet senkin puitteissa vauhdikkaasti. Heti kättelyssä kävi ilmi, että en millään muotoa kykene käymään tekemässä täyttä työpäivää niin hirmuisen kaukana. Lähden joka ikinen aamu kotoa vähän ennen seitsemää aamulla ja kotiin tulen vasta viiden aikaan. Sen verran pitkästi ottaa työmatkat, että 8 tunnin työpäivä venyy 10 tunnin poissaoloksi kotoa. Eipä siinä muuten olisi ehkä mitään, mutta kun sitten niihin muutamaan tuntiin pitäisi ehtiä tehdä kaikki kotihomma, ja viettää aikaa lapsienkin kanssa.

Ilmoitin siis pomolle jo heti toisen viikon alussa, että nou kän duu. Ja ovat olleet ihanan joustavia. Kolme viikkoa vielä puserran tuota täyttä päivää ja sitten hommat siirtyy 50% työajalle. Kokoajan tässä samalla minulle etsitään mahdollista sijoituspaikkaa Jorvista, että pääsisin sitten vielä takaisin tänne omille nurkille.

Puolikas työaika kun tietenkin tarkoittaa puolikasta palkkaa, aloitan toisen puolikkaan verran pieneläinhoitajana tutulla eläinlääkärillä Minähän olen nyt vihdoin ja viimein hakenut itselleni sen y-tunnuksen ja eläinlääkärilläkin olen töissä “yrittäjänä”. Samalla minulla on aikaa ottaa vastaan omia asiakkaitani. Monta rautaa on siis tulessa ja pitkästä aikaa on tunne siitä, että hommat alkaa luistamaan minulle mieleisellä tavalla!! Nyt menee tietysti paljon ainakin ajatteluenergiaa siihen, miten saan kaiken toimimaan tuon minun oman yrityksen tiimoilta. Pitää miettiä kaikki vakuutukset, eläkkeet, verot sun muut. Mutta pysyypä mieli virkeänä, kun on paljon kaikkea ajateltavaa!!

On kyllä sitten surullistakin kerrottavaa…  

Kesän alussa Lilli alkoi käyttäytymään oudosti. Oli pelokas ja muutenkin sen oloinen, että kaikki ei ole hyvin. Lopulta tilanne oli jo sen verran hankala, että menimme eläinlääkäriin. Fyysisesti Lilli oli loisto kunnossa, lihaksikas ja muutenkin timmi, mutta henkisesti aivan raunio. Lilli oli niin peloissaan, että eläinlääkärikin totesi sen olevan aivan paniikissa koko ajan. Aloitimme lääkityksen, jonka piti rauhoittaa Lillin oloa.

Tarkoituksena oli, että Lilli saisi lääkkeestä avun, että se saisi “hermonsa kasaan” uudelleen ja voisimme jatkaa elämää entiseen malliin. Lääke vain ei tehonnut. Lillin pelkotilat pysyivät ennallaan lääkityksestä huolimatta ja sen lisäksi Lilli rupesi vetäytymään omiin oloihinsa. Rakon hallintakin alkoi huonontua, pissaa tippui lattialle Lillin kävellessä, ja myös peti oli jatkuvasti märkänä. Kotona se nyhjötteli vain nurkissa tai linnoittautui häkkiinsä. Ulkona ei halunnut käydä enää ollenkaan. Lenkeillä jokaisessa risteyksessä yritti kiskoa kotiinpäin. Tarmonkin kanssa tuli riitaa harva se päivä, Tarmo kun ei ymmärtänyt miksi Lilli käyttäytyy niin oudosti. Välillä kun riehaantui aivan sekopäisesti.

Lääkitystä muutettiin, aloitimme lääkkeen, jonka olisi ehdottomasti pitänyt auttaa… Mutta ei. Lopulta Lillille alkoi tulla ajoittain lihasten vapinoita. Tuttujen ihmisten tunnistaminenkin oli hankalaa ja kesti välillä tosi pitkään, ennen kun Lilli yleensä hoksasi, että joku voisi olla tuttu, tai että Lillille yleensä puhuttiin tai sitä kutsuttiin. Näkyvin ongelma oli se, että Lilli jäi “jumiin” joihinkin toimintoihin, varsinkin nuolemiseen. Nuoleminen vain oli sitä, että Lilli istui nurkassa ja lipoi “ilmaa”, siis ihan niin kuin olisi vaan muistanut, että näin nuollaan ja jäänyt jumiin tekemään sitä. Vaikea selittää. Kuvasin sitä videollekin, mutta  sattuneesta syystä en sitä laita tänne… surullista katsottavaa…

Lopulta minun oli tehtävä raskas päätös… En voinut kuvitellakaan uskaltavani jättää Lilliä päivisin yksin lasten kanssa. Eläinlääkärikin kun oli varoittanut minua jo aikaisemmin, että en saisi pitää Lilliä enää ilman minun läsnäoloa lasten kanssa. Muutama turhan kova nipistys hampailla kun oli jo koettukin… Niinpä minun oli pakko tehdä ratkaisu ja päästää Lilli pois.

Viimeiselle matkalleen Lilli lähti 31.7. jolloin lääkäri vielä viimeisessä tutkimuksessa totesi, että Lilli oli neurologisesti todella vakavasti ja parantumattomasti sairas.

Kaipaamme Lilliä

Loma loppuu!!!

Tosin siis ei ihan vielä   Kyllähän tässä vielä saa lomailla tämän kuukauden, mutta sitten alkaa elokuun alussa hirmuinen töiden paiskonta! Minähän yritin päästä tuohon Jorviin töihin, mutta eivät kutaleet minua sinne valinneet! Tosin olin kuulemma kuitenkin niin hyvä ehdokas, että halusivat tarjota minulle töitä joka tapauksessa, ja niinhän minä sitten suostuin!

Aloitan siis elokuussa Lastenklinikan silmäpolilla. Nimike tulee kai olemaan vastaanottohoitaja, vaikka taidan olla lastenhoitajan sijainen, joka tekee osastonsihteerin hommia Ainut ehdottoman huono puoli asiassa on tietenkin työmatka. Bussilla kun ottaa körötellä melkein 45 min suuntaansa, ja molemmissa päissä on vielä lyhyet kävelymatkat. Ihan jos olen tosi rehellinen silläkin uhalla, että joku tuleva työkaveri tai vaikka pomo erehtyy jossain kohtaa lukemaan tätä tekstiä, niin myönnän, että työnhaku jatkuu koko ajan sen vuoksi, että haluaisin työllistyä johonkin tähän lähemmäs.

Onhan se näiden lasten kanssa kurjaa, että minun 8 tunnin työpäivä venyy 10 tunnin mittaiseksi kotoa poissa oloksi, kun matkat lasketaan päälle. On lapsilla oleminen keskenään joka ikinen arkipäivä

Minähän aina kuitenkin ajattelen, että asioilla on tapana järjestyä, joten nytkin lujasti uskon siihen, että nytkin kaikki lopulta lutviutuu parhain päin!

Kesäkin on ehtinyt jo vaikka kuinka pitkälle. Miten kummassa tämä aika aina onnistuu yllättämään ohitse vilistämisellään. Vastahan lomat lapsillakin alkoivat ja tänään järkytin Nooraa kertomalla, että koulut alkaa ensi kuussa! Hyvä ettei typykkä tippunut tuolilta Tosin minun lomahan se ensin ehtii loppumaan, että niin kävi pilkka omaan nilkkaan.

Valtterin rippijuhlatkin tuli vietettyä. Aika hommahan noissa järjestelyissä oli, mutta kaikki meni oikein mallikkaasti. Mukavaa oli ja syömistä riitti niin, että ei yksikään syömälaji päässyt loppumaan kesken. Aluksi olinkin ihan ihmeissäni ruoan määrästä, joka jäi syömättä. Jääkaappi oli niin täyteen ahdettu, että hyvä kun ovi mahtui kiinni. Mutta seuraavana aamuna (lue:päivänä) kun Valtteri ja pari kaveria oli herännyt yön telttailuretkeltä, tulivat meille aamupalalle ja kas… jääkaappi ei ollut ollenkaan enää niin täysi

Mukavaa oli kyllä juhlissa, kun talo oli porukkaa pullollaan. Sääkin oli mitä loistavin, vähän viileämpää ja pilvistä, mutta ei satanut. Kaikki oli siis aivan kun tilauksesta parhain päin. Ihanaa oli nähdä Kajaanin mummoa ja ukkiakin pitkästä aikaa!!

Eipä äiti voisi enempää ylpeä lapsestaan olla!

Niin komeaksi, pitkäksi ja fiksuksi on lapsi kasvanut, että joskus sitä ihan itsekin ihmettelee miten tuommoisen on saanut aikaiseksi!

 

Ruusujakin tuli syli kaupalla, kiitokset vain kaikille onnittelijoille!

Parin vuoden päästä sitten on taas koko homma edessä, kun seuraava lapsi astelee alba päällä kirkon käytävää. Voin jo nyt vain kuvitella miten nopeasti sekin on edessä!

Onpa nyt sitten jo kokemusta juhlinnasta, joten innolla Nooran ja Artun rippijuhlia odottelen! Toivottavasti säät hellii silloinkin!

 

Valtteri ja paikalla olleet kummit. Kuvasta puuttuvat Tim ja sylikummi Cidu, joka ei paikalle ikävä kyllä päässyt.

Nikkekin oli serkkuansa juhlimassa!

Juhlien jälkeen minullakin on mennyt toipuessa. On ollut lapa ja kainalo niin kipeänä kaiken sen ahertamisen jälkeen. Lapsetkin ovat saaneet nauraa minulle oikein kunnolla, kun on tullut tehtyä vähän jos minkälaista mokan-poikasta. Onneksi sentään silloin kun unohdin hellan levyn päälle, lapset olivat “siivoamassa” minun jälkiä ja sammuttivat levyn, ennen kun mitään ehti tapahtua. Naapuritkin saivat toilailuista osansa, kun menin hakemaan Tiinaa eläinlääkäri reissulle tuntia liian aikaisin

Eläinlääkäriin kun mentiin heti ensimmäisenä arkipäivänä juhlien jälkeen. Lillihän on tässä parin viikon sisällä muuttunut kokoajan onnettomammaksi ja onnettomammaksi. Ressukka on joka päivä kehittänyt jotain uusia asioita, mitä pelätä. Nyt listalla on jo tukan leikkuukone, sähkövatkain, helikopteri, lentokone ja suihkupullo. Vanhat tutut imuri ja varsinkin porakone, ovat päässeet pelottavuudessa jo uusiin sfääreihin. Viime maanantaina tilanne sitten lopulta paheni niin, että kaiken sen tärinän, vapinan ja piilossa oleilun lisäksi alkoi lattialle ilmestyä pissa tippoja.

Olin ihan varma, että kaiken näiden juttujen takana onkin “vain” pissatulehdus ja antibiooteilla homma korjaantuisi, mutta niinpä ei sitten ollutkaan. Pissanäyte oli täysin puhdas, eikä siis mitään fyysistä syytä keksitty tälle hysteeriselle panikoimiselle.

Ei ole olemisessa hurraamista, kun aina kun kuuluu joku isompi ääni, Lilli ahtautuu johonkin mahdollisimman pieneen nurkkaan ja tärisee siellä… ihan joka päivä…Ressukka.

Nyt siis diagnoosiksi tuli paniikkihäiriö ja Lilli on kuukauden verran rauhoittavalla lääkityksellä. Sen jälkeen katsotaan miten elämä sujuu. Noita rauhoittavia kun ei eläimet voi jatkuvasti syödä olisi toivottavaa, että tämän kuukauden jälkeen Lilli pärjäisi niin hyvin, että lääkettä tarvitsisi vain silloin, kun tietää, että on tapahtumassa jotain. Niin kuin esimerkiksi uuden vuoden ilotulitukset. Saa nähdä miten käy. Jos lääkkeet ei tehoa on keinot aika vähissä auttaa.

Pidämme siis Lillille peukkuja, että se tuosta tokenee, vaikka vielä ei lääkkeillä huomattavaa eroa mihinkään ole tullutkaan, mutta vastahan ne on aloitettukin.

Kello taas näyttää tuhatta ja miljoonaa. Olisi jo aika käydä nukkumaan. Nyt vaan tulee valvottua luvattoman myöhään, kun ei ollenkaan tee mieli mennä tuonne tajuttoman kuumalle parvelle pyörimään… Vaikka ovi on auki täällä on vieläkin karmaisevan kuuma, lämpöasteita ulkona vielä 24!!

Hyvää yötä nyt kuitenkin!

Ps. Vaarille oikein hyvää syntymäpäivää!