Olemisen sietämätön keveys

Viikko on vielä aikaa nautiskella töissä lyhyttä neljän tunnin päivää… Sitten se totuus iskee ja alkaa kolmivuoro! Ensimmäisen viikon työvuorot ovat jo tiedossa ja sinne mahtuu niin yötä kun pitkää (13 tunnin) työpäivääkin. Silti olo on mitä parhain! Ainut haaste on tietysti siinä, että Valtterin peruskoulun päättäjäiset ovat minun yövuoron jälkeen.  Ehkä en ihan skarpeimmillani ole, mutta kyllä siitä selvitään!

Lisää uutisiakin on tiedossa. Kävin torstaina keuhkolääkärillä ja niinhän sieltä sitten tupsahti ihan oikea astma-diagnoosi. Pef-mittauksissa avaavan lääkkeen vaikutus on niin huomattava, että lääkäri vain vilkaisi paperia, jossa puhalluslukemat olivat ja sanoi, että kyllähän se astma on. Vielä on parin viikon päästä edessä histamiini altistus ja typpi-mittaus ja niiden tulosten perusteella päätetään, aloitetaanko jatkuva lääkitys jo nyt, vai sitten vasta myöhemmin. Voimakkaasta sukurasituksesta johtuen lääkitys aloitetaan kuulemma todella herkästi. Lääkäri oli myös ihan tyytyväinen siitä, että olin jo tehnyt tätä omaa saneerausta täällä kotona, mutta “antoi luvan” pitää Tarmo, kun kerran pärjään.

Nyt on kyllä ollut aika hankalat oltavat, kun tämä kesä tulla tupsahti parissa päivässä. Siitepölyä on ilmassa niin, että vaikka minulla ei periaatteessa niitä allergioita olekaan, niin silmät on kun hiekkaa täynnä ja aivastuttaa välillä ihan hirveästi. Tosin lääkäri sanoi sitäkin, että on olemassa ihmisiä, joilla ei allergiat näy jostain syystä missään testeissä, vaikka selkeät oireet onkin. Joten kai minäkin olen jotenkin allerginen näille pölyille. Mutta yhtään en nyt kyllä valita. On ollut ihanaa nauttia näistä lämpimistä keleistä sen kuolettavan kylän talven jälkeen. Eilen kun poljin töistä kotiin oli pakko pysähtyä nappaamaan pari kuvaa, millaisia maisemia minun työmatkallani on täällä kaupungin sykkeessä!

Voin vaan sanoa, että vaikka työmatkani kestääkin pyörällä vaan sen vajaan 10 minuuttia, niin ihan mukavasti tulee ladattua akut ja unohdettua työpäivän hulinat näissä kotimatkan mutkissa!

Jotain ihan uuttakin taas repäisin… Olen jo pitkään miettinyt, että joku tasapaino pitää olla tatuoinneissa… selityshän se on sekin, että haluaa toisen tatuoinnin   Mutta olen miettinyt, että koska oikeassa olkavarressa on tatuointi, niin ilman muuta sitten pitää olla kuva myös vasemmassa jalassa, että siis ei ole “vinossa” mihinkään suuntaan. Joten siis otin keskiviikkona tatuoinnin.

Kuva on siis vasemmassa nilkassa, kuten kuvasta näkyy. Kipeää teki, mutta varsin soma siitä tuli, vaikka itse sanonkin!

 

Muuten meillä siis kuumeisesti odotellaan kesän alkua. Lapset odottaa tietenkin lomaa ja minä odotan rahakkaita työvuoroja (kesä mennään ilta-, yö- ja viikonloppupainotteisesti, joten lisät kilisee!) niin ja onhan minullakin se ihan oikea palkallinen kesäloma! Loman ajankohta tulee kuitenkin muuttumaan, mutta ei se haittaa!

Tuossa Valtterin ja Nooran koulussa on tapana, että peruskoulunsa lopettaville järjestetään juhlalounas. Kaupunki tarjoaa oppilaille koulussa vähän “hienompaa” ruokaa kun mitä perus kouluruoka on. Lounas oli tarjolla viime keskiviikkona ja sinne on tapana myös oppilaiden pukeutua juhlallisuuksien mukaan. Tässä otos meidän nuoresta parista:

Valtteri ja Ninnu

Elämä muuttuu

Niin se vain on, elämä muuttuu jatkuvasti. Välillä tuntuu, että kaikki polkee paikallaan, kunnes pysähdyt ja mietit. Aina tulee huomattua, että jotain on taas muuttunut.

Nyt tämän elämän monimuotoisuuden taas huomaa helpommin, kun kysymyksessä on niin isot muutokset. Ihan ensimmäiseksi on pitänyt hyväksyä se, että tämä minun astmani, tai mikä ikinä tämä “keuhkovamma” onkaan, vaikuttaa elämään niin paljon, että isoja ratkaisuja on tehtävä.

Wisky muutti takaisin Ailalle. Koirien pöly ja hilse aiheuttaa heikkoa happea, joten Ailan kanssa sovittiin, että Wiskyn osoite siirtyy Sipooseen. Koiruus on meidän yhteisomistuksessa ja varmasti välillä viettää aikaa täällä meilläkin, mutta pääasiassa kuitenkin Ailalla. Kun Wisky oli ollut päivän pois, oli hengittäminen jo helpompaa, joten ratkaisu oli oikea.

Ikävä kyllä “harvennus” ei loppunut siihen, vaan seuraavaksi reppunsa sai pakata Benny. Pitkällisen etsimisen jälkeen pupsa kuitenkin löysi todella hyvän uuden kodin. Pupulla on oma kesämökki ja talvimökki ja kaverikin vielä. Hieno juttu kaikesta huolimatta.

 

Nyt siis taloudessamme on vain yksi eläin… asia mikä on toteutunut meillä viimeksi 5 vuotta sitten. Nyt vain pidämme peukkuja, että pystyn pitämään Taren mahdollisimman kauan. Ensi viikolla olen menossa tapaamaan keuhkolääkäriä, jolloin tilanne toivottavasti selkiytyy hieman. Jännityksellä odotan.

Sitten onkin kerrottavana vielä yksi muutos. Tulin valituksi uuteen työpaikkaan! Tai itse asiassa työpaikka on sama, siis sama talo. Työtehtäväkin on miltei sama, titteli ainakin. Olen siis yhä vielä osastonsihteeri, mutta nyt päivystyksessä. Työ tulee olemaan kolmivuoroa ja työaika 100%. Taloudellinen tilanne siis kohenee jonkun verran ja työssä vietetty aika lisääntyy huomattavasti. Ohjelmassa on siis myös yövuoroja, viikonlopputöitä ja siitä johtuen myös siis pyhiä. Nythän tällainen onnistuu, kun lapset ovat jo sen verran isoja, että pärjäävät hyvin.

Ehkäpä minäkin pystyn vihdoin hankkimaan meille sen auton

Lunta, räntää, vettä ja aurinkoa

Kaikkea tuota on ollut tarjolla tässä ihan vähän ajan sisällä… Itse asiassa jos oikein tarkkoja ollaan, niin tuota kaikkea on tainnut olla tarjolla tänään!!

Onhan se tietysti hienoa, että luontokin näyttää kaikkea mahdollista juuri nyt, minun syntymäpäiväni kunniaksi… Juhlallistahan se on herätä aamulla, kun maa on valkoisenaan! Toisaalta tänään on käynyt niin hassusti, että vaikka tuolta taivaalta on kaikkea sadellut, niin aina kun minä olen ollut liikenteessä on ollut suhteellisen kuivaa ja aurinkokin on pilkistellyt

Tänään juhlimme tätä loistokasta päivää niin, että otan piakkoin puhelimen käteen ja pirautan tuonne muutaman kilometrin päähän, että siellä reippaat sedät tekevät meidän perheelle ruokaa, jonka ihan tuohon kotiovelle asti tuovat! Jotenkin ei ajatus kokkaamisesta tunnu tänään mitenkään houkuttelevalle, vaikka en tiedä tuntuuko se siltä rehellisesti koskaan… paitsi ehkä silloin kun on aikaa ja energiaa paneutua ihan rauhassa, eikä arjessa yrittää nopeasti väsätä jotain ympäriinsä säntäilevälle perheelle!

Tänään kieltämättä on vähän ristiriitaiset tunteet tämän vanhenemisen suhteen. Aikaisemmin synttärit ovat olleet ja menneet ihan siinä missä mikä tahansa muukin päivä, mutta tänään on ilmassa vähän haikeutta. Pitkään on tullut mietittyä, että miltä se sitten lopulta tuntuu kun on elänyt pitempää kuin oma äiti. Olenhan tässä jo muutaman kuukauden porskutellutkin, mutta tänään se jotenkin tuntuu todellisemmalta. Vietän 42. syntymäpäivää… sitä juhlaa jota äiti ei koskaan ehtinyt viettää. Miten kesken on elämä voinut jäädä? Itse kun ajattelen, tulee mieleen vain asioita, joita oikeasti haluaisin vielä kokea. Olisin varmasti raivoissani, jos olisin joutunut kokemaan saman minkä äiti. Raivoissani siitä, että elämä loppuu kesken, juuri kun alkaa kantaa hedelmää kaikesta siitä minkä eteen on raatanut! Onko aika kullannut muistot, vai eikö äiti oikeasti ollut vihainen, pettynyt, tuskastunut??

Onhan tässä päivässä tietenkin paljon aivan loistavia asioita. Onnitteluja on sadellut uskomaton määrä aamun varhaisista hetkistä lähtien. On aivan ihanaa tietää, että vaikka arki vie mennessään niin kuitenkin ystävät pysyvät matkassa mukana. Vaikka välillä menee pitkiäkin aikoja, ettei vain ehdi paneutua näiden sosiaalisten suhteiden hoitoon, niin tällaisena päivänä sitä voi oikein paistatella ystävien lämpimissä ajatuksissa.

Kiitos kaikille minua muistaneille!

Nikke… Mimmun ihana mussu, yksi elämän suurista iloista!

Ihan vaan vertailuksi ;)

Tosiaan on sitten pistellyt tuota lunta sataen tässä päivänä muutamana.

Siksipä ajattelinkin laittaa tähän vielä yhden “vertailun-vuoksi” –kuvan. Kyseessä on siis ihan se samainen takapihan nurkka, jota tässä olen kuvannut pari kertaa aikaisemminkin.

Repikääpä tästä

Meillähän siis on se aita… tuolla jossain!

Itse asiassa tässä kuvassa pitäisi nähdä kaksikin eri aitaa!

Uusi vuosi!

Melkein huvittaa tuo edellinen otsikko… Poskia pistelee… Hah, sanon minä! Tuossa vaiheessahan ei vielä mistään poskien pistelystä ollut tietoakaan!

Olen ajatellut useammankin kerran, että miten sitä silloin siellä Joensuussa/Mikkelissä oikein selvisi kaikki ne talvet?? Talvethan kestivät ikuisuuden ja lunta oli aina niin paljon, että huh sentään.

Nyt täällä on lunta… ja on muuten ollut pakkastakin! Ikkunoistakin on ollut niin kauniit maisemat. Kun on nimittäin ollut niitäkin päiviä, että ei tosiaan ole viitsinyt työntää nenäänsä ulos, kun ne pakolliset…

Tosin olisihan tuolla ollut ihanaa kävellä ja nauttia kauniista maisemista, mutta kun itse on syväjäässä ja koirat harjoittelee kolmi-jalka-kävelyä, niin eipä siitä paljon osannut nauttia.

Sanottakoon kuitenkin vielä, että esimerkiksi tuosta ensimmäisenä olevasta takapihan kuvasta on aikaa vaikka kuinka paljon, joten eipä tuota aitaakaan juuri ole enää näkyvissä!

 

 

 

 

Onneksi nyt on jo parina päivänä ollut vähän hillitymmin tuota pakkasta, että ulkoilustakin on voinut nauttia.

Mutta mitäs muuta?! 

Joulut on vietetty ja vuosikin on vaihtunut. Kerrankin tilanne on se, että minä olen yhä vielä samassa työpaikassa, eikä mitään leikkauksiakaan ole tehty

Töissä menee oikein mukavasti. Tosin eläinlääkärillä olen nyt tehnyt vähän vähemmän tunteja, koska rupesi olemaan jo harvinaisia ne ajat kun sain olla “vaan” kotona. Oli siis rempallaan yksi jos toinenkin asia!

Pikkuhiljaa olen yrittänyt opetella ajattelemaan asioita vakaasti… siis ilman, että jatkuvasti on menossa kuviot uusiksi, vaikka sanoisinpa, että kun talo on täynnä teinejä, ei täällä kovin vakaata taida olla! Monenlaisia uusia murheita on oppinut murehtimaan, kun joskus sydän syrjällään vaan katsot, miten elämä tuntuu vievän mennessään näitä lapsia. Miten se onkaan niin, että aika on varsin pysähtynyt minun kohdalla… siis minähän kun en vanhene juuri ollenkaan, ja sitten nuo lapset kasvavat niin, että hyvä kun aamulla tunnistaa niitä samoiksi, jotka illalla nukkumaan menivät!

Sen verran uutta sentään, että meidän perheeseenhän on tullut jälleen uusi jäsen. Tosin tämä jäsen on oikeastaan vaan Nooran hoteissa. Kaveri asustaa Nooran huoneessa ja Noora myös 100% hoitaa alivuokralaisensa itse. Tässä niin sinisen värinen kääpiöluppa Benny.

 

Benny on siis ihan rotukani, rekisteritodistukset löytyy ja kaikki. Benny tuli meille pari kuukautta sitten ja on kotiutunut ihan vallan loistavasti.

 

 

Benny asustaa siis vain Nooran huoneessa, eikä nuo meidän muut karvaiset asukit ole kovinkaan tietoisia Bennyn olemassaolosta, vaikka on Benny joskus alhaalla kuljetusboxissaan vieraillut. Koirat eivät vaan jaksa olla kovinkaan kiinnostuneita, sen verran tutuksi kai tuo kani-aromi on jo käynyt.

Takapihalla kyllä nuuskuttelu-intoa löytyi sen jälkeen kun Benny kävi pikaisesti tutustumassa lumeen. Pupsa olikin ihan onnesta soikeana loikkiessaan valjaissansa tuolla takapihalla. Koirat oli kun imureita sen jälkeen, mutta pian jo jonottivat sisälle!

Wisky on kasvanut kovasti… siis fyysisesti, ja on jo iso “mies”. Ikääkin on jo parin viikon päästä 1 v! Tosin siis se kasvaminen on tapahtunut vain ulkoisesti. Sisäisesti tuo toope ei varmaan koskaan tule kasvamaan, sen verran erilainen kaveri on kyseessä. Wisky tuntuu olevan vähän “onnellinen”. Aina sillä on kivaa, vaikka muilla ei välttämättä enää olisikaan! Eikä tuolle oikein osaa olla vihainenkaan, vaikka vähän tuhojakin on ehtinyt tekemään… Mutta yritäpä olla tiukkana tällaiselle kaverille?!

Tai tällaiselle?

Ihan hirveästi mitään peruuttamatonta Wisky ei kyllä ole tehnyt, muutamat kynät poitsu on syönyt ja mun kenkiä lainaillut, mutta onneksi huonekalut on saaneet olla rauhassa.

Tarmon kanssa tulevat loistavasti juttuun ja ulkona riehuvat aina niin, että tanner vaan tömisee! Näillä pakkasilla se onkin ollut aivan loistavaa, kun ovat kuitenkin suhteellisen lyhyessä ajassa saaneet purkaa reilun määrän energiaa, kun mennä viuhtovat pitkin hankia!

Varsin arkista meillä siis on, vaikka viikon lomankin minä tuossa vuoden vaihteessa ehdin pitää. Loma meni palapelejä rakentaessa, kun tuo ulkoilu tosiaan jäi vähemmälle. Mutta hyvähän se välillä on täällä kotonakin vaan maleksia, tekemättä sen kummemmin mitään. Kyllä sellainenkin noita akkuja lataa, niin että nyt jaksaa taas seuraavaa lomaa odotella!

Kävin muutan juuri näpsäämässä kuvan tuosta meidän takapihalta… ihan vaan vertailun vuoksi…

 

Kuvassa siis samainen nurkkaus takapihasta, kun siinä ensimmäisessäkin otoksessa!

Poskia pistelee…

… aina välillä, kun aamulenkillä koirien kanssa kävelee. Muutamana aamuna on ollut pakkasta ja hengitys höyryää kun tuolla ulkona taapertaa. Syksyn pirteät aamut on ihania! Siis ainakin silloin, kun ei sada!

Sadettakin ollaan saatu ihan riittämiin, mutta nyt onneksi on ollut kuivaa. Mukavaa kun sisään tullessa ei aina tarvitse olla kuivailemassa koirien tassuja. Välillähän näkymät erään tietyn koiran jaloissa on aika karmaisevat myös tuolla omalla pihalla…

En ollut kovinkaan iloinen Wiskyn puutarhurin hommista, mutta eipä tuolle surkealle ilmeelle juuri voinut olla vihainenkaan   Ainakaan kovasti! No tuo tapahtuma oli kesemmällä, nythän piha on jo aika jäässä, ettei ihan tuollaisiin suorituksiin enää voi yltää.

Asiat siis sujuvat meillä täällä kovin arkisissa merkeissä. Minä olen palannut Jorviin… vihdoin. Tosin olen sielläkin ehtinyt nyt jo kuukauden viivähtää. Olen siis lastenosastolla sihteerinä; varsin siistiä sisätyötä! Olen kyllä tykännyt kovasti tästä uudesta kevyemmästä työnkuvastani varsinkin sen vuoksi, että kykenen olemaan suurimman osan aikaa täysin ilma kipulääkkeitä!! Joskus jos pilleripurkilla joutuu käväisemään, syynä on joku ihan muu, kuin nämä entiset kolotukset.

Nyt on ollut vaivaa selän kanssa, kun menin ja nitkautin sen. Onneksi pääsin aivan loistavan fysioterapeutin juttusille ja nyt hän räätälöi minun parsitulle kropalle ihan omat kuntosaliohjelmat ja muut systeemit. Olen ihan hissukseen haaveillut, josko ensi toukokuussa kykenisin puolimaratonin juoksemaan ja nyt on todella toiveikas olo. Tai no… vielä puuttuu se, että pystyisi käymään juoksemassa, mutta sehän on vain ihan pikku juttu, joka sitten tässä kohta onnistuu… Niin ainakin jaksan uskoa!

Tuo minun 50% työaikanikin mahdollistaa liikkumisen ja vähän muutakin. Käynhän toki joinain päivinä siellä eläinlääkärin apulaisena puuhastelemassa, mutta kuitenkin tahti on vähän muuta toista kun vielä vähän aikaa sitten. Nyt jaksaa kotonakin tehdä välillä jotain, kun ei aina välttämättä ole ihan mehuton olo Kyllähän toki täällä kotona voisi enemmänkin tehtailla asioita, mutta pitää välillä yrittää saada lapsetkin osallistumaan, että osaisivat sitten joskus tulevaisuudessa omissa kodeissaan tehdä muutakin kun laiskotella.

Lapsethan siis kasvaa ihan kohinalla. Tässä muutama päivä sitten koin oikein pikaisen ikäkriisin, kun matkasimme Valtterin kanssa kylään Sonjan luokse… mopolla!! Valtteri itse ehdotti, josko minä uskaltaisin tulla kyytiin, ja niinhän minä sitten oman lapsen kyydissä istuin skootterin tarakalla! Oli kyllä aika villi fiilis!!

Välillä on vaikea ymmärtää, että kaikki minun ihanat lapset on jo niin isoja, että eivät välttämättä tarvitse minua kotona. Siis silloin kun minulla on iltavuoroja töissä, lapset pärjäävät vallan mainiosti. Lämmittävät ruokaa, Noora ja Arttu hoitavat koirat ja muutenkin asiat sujuvat. Tilanne on siis ihan muuta toista kuin silloin 7 vuotta sitten kun jäin yksin lasten kanssa. Uskomattoman pitkä aika sekin.  Silloin kun erosimme lapset oli 4, 6 ja 8. Huh huh… Miten kummassa pärjäsin??

Ja nyt minulla on kolme fiksua, upeaa… siis kerrassaan loistavaa lasta, joista olen niin ylpeä, ettei mitään rajaa!

Elämä ei juuri enempää mallillaan voisi olla… ainut pieni toive olisi, että tuo meidän adhd-Whisky lakkaisi syömästä minun kenkiä Kahdet lenkkarit ovat saaneet uuden roolin koiran purukumina. Pikkuisen on meinannut harmittaa, mutta tietysti on parempi, että koiralle maistuu lenkkarit, kuin esimerkiksi sohva… tai ruokapöydän jalat tms. Whiskystä on kasvanut iso ja toimelias poika, joka on aina valmis touhuamaan. Ollaan tehty nyt jo todella pitkiä lenkkejäkin ja kyllä tuo kakara kyydissä kestää ihan helposti. Naureskelinkin tässä yhtenä päivänä, että kuka toope on keksinyt liikuttaa koirat sellaisiksi lihaspateiksi, ettei itse meinaa enää kyydissä kestää

Hupsis…

Siis kohtahan alkaa jo koulut. Ihan parin päivän päästä! Johonkin tämäkin kesä meni. Saisikohan jostain hankituksi sellaisen laitteen joka edes pikkuisen hidastaisi tätä ajan kulua. Mukava nimittäin olisi itsekin pysyä kärryillä missä mennään

Nytkään minulla ei kyllä ole aikaa hukattavana tähän koneelle istumiseen, mutta pari sanaa ehdin naputtelemaan, kun kiirettä pidän! Piakkoin nimittäin on lähdön aika Wiskyn pentuetapaamiseen Ailan luo. Mukava päivä siis tulossa Lupasin vielä lapsille tehdä “aamupalaksi” pekonia ja munia, mutta eipä täällä ole hereillä vielä kun yksi lapsista, joka kylläkin malttamattomana odottelee herkkuja. Pitää poikia ruveta kohta hätistelemään ylös sängyistä. Saattaa olla aikamoinen shokki taas opetella heräilemään kouluun!

Meillä on kerrankin tapahtunut paljon asioita!

Suurin muutos on tietenkin se, että minä olen töissä. Aloitin pari viikkoa sitten siellä Lastenklinikalla. Hommat ovat sujuneet senkin puitteissa vauhdikkaasti. Heti kättelyssä kävi ilmi, että en millään muotoa kykene käymään tekemässä täyttä työpäivää niin hirmuisen kaukana. Lähden joka ikinen aamu kotoa vähän ennen seitsemää aamulla ja kotiin tulen vasta viiden aikaan. Sen verran pitkästi ottaa työmatkat, että 8 tunnin työpäivä venyy 10 tunnin poissaoloksi kotoa. Eipä siinä muuten olisi ehkä mitään, mutta kun sitten niihin muutamaan tuntiin pitäisi ehtiä tehdä kaikki kotihomma, ja viettää aikaa lapsienkin kanssa.

Ilmoitin siis pomolle jo heti toisen viikon alussa, että nou kän duu. Ja ovat olleet ihanan joustavia. Kolme viikkoa vielä puserran tuota täyttä päivää ja sitten hommat siirtyy 50% työajalle. Kokoajan tässä samalla minulle etsitään mahdollista sijoituspaikkaa Jorvista, että pääsisin sitten vielä takaisin tänne omille nurkille.

Puolikas työaika kun tietenkin tarkoittaa puolikasta palkkaa, aloitan toisen puolikkaan verran pieneläinhoitajana tutulla eläinlääkärillä Minähän olen nyt vihdoin ja viimein hakenut itselleni sen y-tunnuksen ja eläinlääkärilläkin olen töissä “yrittäjänä”. Samalla minulla on aikaa ottaa vastaan omia asiakkaitani. Monta rautaa on siis tulessa ja pitkästä aikaa on tunne siitä, että hommat alkaa luistamaan minulle mieleisellä tavalla!! Nyt menee tietysti paljon ainakin ajatteluenergiaa siihen, miten saan kaiken toimimaan tuon minun oman yrityksen tiimoilta. Pitää miettiä kaikki vakuutukset, eläkkeet, verot sun muut. Mutta pysyypä mieli virkeänä, kun on paljon kaikkea ajateltavaa!!

On kyllä sitten surullistakin kerrottavaa…  

Kesän alussa Lilli alkoi käyttäytymään oudosti. Oli pelokas ja muutenkin sen oloinen, että kaikki ei ole hyvin. Lopulta tilanne oli jo sen verran hankala, että menimme eläinlääkäriin. Fyysisesti Lilli oli loisto kunnossa, lihaksikas ja muutenkin timmi, mutta henkisesti aivan raunio. Lilli oli niin peloissaan, että eläinlääkärikin totesi sen olevan aivan paniikissa koko ajan. Aloitimme lääkityksen, jonka piti rauhoittaa Lillin oloa.

Tarkoituksena oli, että Lilli saisi lääkkeestä avun, että se saisi “hermonsa kasaan” uudelleen ja voisimme jatkaa elämää entiseen malliin. Lääke vain ei tehonnut. Lillin pelkotilat pysyivät ennallaan lääkityksestä huolimatta ja sen lisäksi Lilli rupesi vetäytymään omiin oloihinsa. Rakon hallintakin alkoi huonontua, pissaa tippui lattialle Lillin kävellessä, ja myös peti oli jatkuvasti märkänä. Kotona se nyhjötteli vain nurkissa tai linnoittautui häkkiinsä. Ulkona ei halunnut käydä enää ollenkaan. Lenkeillä jokaisessa risteyksessä yritti kiskoa kotiinpäin. Tarmonkin kanssa tuli riitaa harva se päivä, Tarmo kun ei ymmärtänyt miksi Lilli käyttäytyy niin oudosti. Välillä kun riehaantui aivan sekopäisesti.

Lääkitystä muutettiin, aloitimme lääkkeen, jonka olisi ehdottomasti pitänyt auttaa… Mutta ei. Lopulta Lillille alkoi tulla ajoittain lihasten vapinoita. Tuttujen ihmisten tunnistaminenkin oli hankalaa ja kesti välillä tosi pitkään, ennen kun Lilli yleensä hoksasi, että joku voisi olla tuttu, tai että Lillille yleensä puhuttiin tai sitä kutsuttiin. Näkyvin ongelma oli se, että Lilli jäi “jumiin” joihinkin toimintoihin, varsinkin nuolemiseen. Nuoleminen vain oli sitä, että Lilli istui nurkassa ja lipoi “ilmaa”, siis ihan niin kuin olisi vaan muistanut, että näin nuollaan ja jäänyt jumiin tekemään sitä. Vaikea selittää. Kuvasin sitä videollekin, mutta  sattuneesta syystä en sitä laita tänne… surullista katsottavaa…

Lopulta minun oli tehtävä raskas päätös… En voinut kuvitellakaan uskaltavani jättää Lilliä päivisin yksin lasten kanssa. Eläinlääkärikin kun oli varoittanut minua jo aikaisemmin, että en saisi pitää Lilliä enää ilman minun läsnäoloa lasten kanssa. Muutama turhan kova nipistys hampailla kun oli jo koettukin… Niinpä minun oli pakko tehdä ratkaisu ja päästää Lilli pois.

Viimeiselle matkalleen Lilli lähti 31.7. jolloin lääkäri vielä viimeisessä tutkimuksessa totesi, että Lilli oli neurologisesti todella vakavasti ja parantumattomasti sairas.

Kaipaamme Lilliä