Muutoksia!

Kuten ehkä on ollut huomattavissa, on tämä blogin ylläpitäminen jäänyt ihan pikkuisen huningolle. No mutta hätähän ei ole tämän näköinen. Ei ollenkaan!

Blogin päivittämättömyyteen on ollut hyvä peruste. Tai parikin ihan hyvää perustetta.
Ensinnäkin: Elämä on paistatellut sellaisessa auringossa ja myötätuulessa, että eipä paremmasta väliä. Parisuhde on mallillaan. Lapsilla sujuu hyvin. Töitä on. Mitäpä sitä ihminen elämästään muuta voisi vaatiakaan?

Olihan meillä tuossa viime kesänä aikamoista menoa. Koiranpentujakin syntyi seitsemän kappaletta.

Kaikki pennut löysi aivan mahtavat kodit ja ovat nyt jo 8 kk vanhoja!

Meidän edesottamuksia voi kuitenkin kiinnostuneet seurata uudessa blogissa, jota nyt yritän päivittää hiukan tiheämpään tahtiin.

Mehän kun siis olemme muuttamassa maalle! Ostimme viikko sitten Teron kotitalon, ja siitä olemee remontoimassa itsellemme unelmakotia!

Tuota remonttia voi seurata osoitteessa http://remppala.blogspot.fi/ 

Tyynelän remontin boggaan ihan siitäkin syystä, että sitten joskus kun koko projekti on valmis, voi vaikka takkatulen lämmössä katsella mitä kaikkea matkan varrella tapahtuikaan. Ihan kaikkea ei varmasti ilman dokumentointia muistaisikaan.

Tämä blogi nyt kuitenkin ihan luvan kanssa hiljenee ainakin tuonne syksyyn asti. Katsotaan sitten jatkuuko tarina meistä maalaisista!

Jo nyt on kumma

Eihän tästä tule yhtään mitään, etten saa päivitettyä tätä blogia sitten millään!!
Kerrassaan omituista.

Johtuisiko siitä, että elämä vaan menee niin sellasta kyytiä, että ei ehdi.
Tosin taitaa sekin olla vaan tekosyy.

Mutta minkäs teet, kun ei saa itsestään irti kirjottelemaan, miten meillä aina vaan menee ihan samalla lailla kun ennenkin. Lapset kasvaa ja minä teen töitä.

Nythän meillä on sitten kuitenkin isoja asioita edessä. Valtteri lähtee tammikuussa armeijaan ja se saattaa olla aikamoinen kriisin paikka minulle. Hyvänen aika, olen sitten ihan oikeasti aikuisen ihmisen äiti!! Huh.

Vuodenvaihteessa käynnistyy myös Artun viimeinen lukukausi peruskoulussa, ja keväällä sitten minun kaikki lapseni ovat suorittaneen oppivelvollisuuden.
Pitää vaan toivoa, että myös Arttu löytää itselleen mieluisan jatko-opiskelu paikan.

Minun ura psykiatrisena sairaanhoitajana on jatkunut jo pian 8 kk, alkaa pikkuhiljaa olla välillä sellainen olo, että jotain jostain joskus tajuankin, mutta suurimman osan aikaa olen vielä ihan ulapalla :) Tosin onneksi osastolla on niin mahtava henkilökunta, että eipä tuo paljon menoa ole hidastanut. Viihtynyt olen oikein hyvin, ja ainakin toistaiseksi meinaan alalla pysyä. En tiedä olisiko sitten nuorten parissa mielekkäämpi työskennellä, vai pysynkö aikuisten seassa. Aika näyttää...

Mutta tässä näin pikaisesti jotain... joulun tienoilla pitäisi olla enemmän vapaata, ehkä sitten jaksaisin hetkeksi ihan kunnolla istahtaa ja kirjoitella... ehkä kuvan tai kaksikin laittaa mukaan.

Nyt on jatkettava täällä töissä tätä arkista aherrusta.

Ihanaa syksyä!

Ajankulu kiihtyy

Sen on vaan yksinkertaisesti pakko olla niin, että ajankulku kiihtyy! Miten muuten voi olla selitettävissä se, että nyt on jo huhtikuukin puolessa välissä??

Tänäänhän tietenkin on Nooran syntymäpäivä, joka sekin on ihmetyksen ja kummastelun paikka. Noorahan viettää lapsista viimeisenä synttäreitään. Koko trio siis on jo taas nytkähtänyt vuodella eteenpäin, ja ensi viikolla on sitten minunkin vuoroni.... Taas!

On ihan omituista ajatella, että minäkin täytän 45 vuotta. Siis käsittämätöntä. Uskomatonta. Joku tässä nyt haiskahtaa ja pahasti!!

En vain yksinkertaisesti voi ymmärtää, mihin nämä vuodet vierii.

No, kuten tavallisestikin, kaikenlaista on ehtinyt tapahtumaan. Mitenkäs muuten.

Suurin muutos tietenkin on se, että kaiken maailman erinäisten ja ikävienkin sattumusten kautta minun sihteeri-ura tuli päätökseesnä. Reilu viikko sitten vaihdoin työpaikkaa niin, että ihan irtisanoin itseni sihteerintoimesta, vaikka toki olisin voinut virkavapaankin kautta varovaisesti uraa vaihtaa. Mutta kun se mitta tulee täyteen niin se tulee.

Nyt viime viikon maanantaista 8.4 lähtien olenkin sitten ollut sairaanhoitajana psykiatrisella psykoosiosastolla. Osastolla hoidetaan pääasiassa skitsofreniaa sairastavia potilaita. Niinpä niin... iso muutos, mutta vielä ainakin olen ihan tyytyväinen. Toistaiseksi olen sijaisena, mutta luultavasti vaikituinen virka olisi ihan mahdollinen, jos tuonne psykiatrian puolelle kotiudun. Ihan 100% varma en toki vielä ole, voisinko ihan täysin kätilöntöistä luopua. Kätilön ammatti-identiteetti istuu minussa kuitenkin todella tiukasti kiinni. Olkapään ja selän tilanne kuitenkin on nyt niin hyvä, että paluu "omiin" hommiin ei enää tunnu mahdottomalta.

Toinen suuri asia on se, että meidän talossamme on jälleen vain kaksi koiraa, Brandon ja Elmo. Ares muutti takaisin omaan kotiinsa tuossa ihan alkuvuodesta ihan käytännön syistä. Emme oikein päässeet yhteisymmärrykseen mistään asioista Areksen omistajan kanssa. Missään vaiheessahan Areksen omistajuus ei minulle asti siirtynyt, siinä yksi iso syy siihen, miksi päädyimme umpikujaan. 

Brandon ja Elmo siis temmeltävät täällä nyt kahdestaan. Kaksi keskenkasvuista nulikkaa riehuu ja rellestää täällä mielensä mukaan... No, ihan mukavia poikia ovat. Brandonilla on kuitenkin sen verran massiivinen Napoleon-kompleksi, että kastraatio odottaa ihan lähitulevaisuudessa.

Elmo on niinkuin perus nahka collie vaan voi olla. Täynnä elämää ja omasta mielestään loistavia ideoita, jotka eivät minun mielestäni ainakaan mitään kovin loistavia sitten loppujen lopuksi ole. Mutta eipä tuolla vesselillä vielä olekaan ikää kuin 5 kk.... Vai pitäisikö sanoa JO 5 kk, vastahan tuo pentu oli ihan pikkuinen.

Kolmas asia liittyykin sitten näihin minun omii terveysjuttuihin.

Olin ihan normaalissa kontrollissa tuossa muutama viikko sitten. Puhettahan on ollut, että käyn kahden vuoden välein magneettikuvissa ja plastikkakirurgin kontrollissa. Ja niinpä tein nytkin. Ihan ensimmäisenä sain kuulla, että kontrolleja tästä lähtien en enää tarvitse. Ja toiseksi kirurgini, jonka hoitoon olen itse pyytänyt päästä, olikin tutkinut näitä minun asioitani tarkemmin ja päätynyt toisen kollegansa kanssa siihen tulokseen, että he haluaisivat leikata minut vielä kerran. Sanoivat, että yrittäisivät korjata jotain niitä virheitä, joita on tehty ja tämän toimenpiteen jälkeen hyvinkin olisi mahdollista, että olkapääni toimintakyky palautuisi miltei ennalleen. Tällähetkellä siis heidän arvionsa on se, että tuo minun selkäkielekkeeni olisi ihan jo alunperin laitettu väärään paikkaan, normaalisti kieleke laitetaan ihon ja rintalihaksen väliin, minulla se on laitettu rintalihaksen alle, kieleke on laitettu "kapseliin" jossa proteesi aikanaan oli, ja sekin olisi pitänyt jollain tapaa avata, jos sinne lihaskielekkeen laittaa. Lisäksi selän epäsuhtaisuutta korjataan ja selän arpi irroitellaan allaolevasta kudoksesta. Tämä tulee olemaan siis ensimmäinen ihan oikeasti kosmeettinen toimepide, vaikka suurin syy leikkaukselle onkin olkapään toimintakyvyn parantaminen. Kurjaa, että leikkaukseen vielä joudun, mutta ilman muuta siihen suostuin, jos on edes pieni mahdollisuus siihen, että selkä ja olkapää kuntoutuvat lähes ennalleen!!

Paljon siis on taas tapahtunut ja tapahtumassa. Eipä yhä vieläkään käy aika tylsäksi! Terokin yhä kuvioissa vilkahtelee, ja se jos mikä on hyvä!

Novus Annus

Honey Melon Ewans´s Eld alias Elmo 7 vko

Ihan liikaan on tapahtunut, että voisin jotenkin järkevästi tänne kirjoittaa mitään. Yhteenvetona voin vain sanoa, että hengissä on selvitty tähän uuteen vuoteen, josta toivottavasti tulee huomattavasti edeltäjäänsä parempi!

Ehkä on vain yritettävä keskittyä siihen, että vastoinkäymiset ja murheet kasvattavat meitä ihmisenä, on vain osattava ottaa vastaan se oppi ja uskallettava kaikesta huolimatta katsoa tulevaisuuteen avoimin mielin.

Sinulle Erja:

Jospa voisin sitoa
särkevän sydämesi haavoja.
Jospa voisin kantaa
edes hiukan suruasi.
Jospa voisin olla rinnallasi,
kun ystävää kaipaat.
Mutta tiedä,
että muistan sinua.
-Marleena Ansio-

Otan sydämeni pohjasta osaa suruusi.

Kaikkien näiden haasteiden, surujen ja murheiden keskellä on tietenkin tapahtunut myös hyvää. Perheeseemme liittyi tuo uusi jäsen Elmo. En vain voinut vastustaa kiusausta, kun Elmon kuvan näin. Eihän minun pitänyt enää ottaa koiria, varsinkaan tuollaisia karvaisia, mutta miten tuommoista ilmestystä vain voisi vastustaa? Elmosta on tullut paljon iloa. Elmo on rauhallinen, tasainen, vakaa ja onnellinen pentu. Sitä katsellessa ei vain voi olla surullinen, eikä murheissaan.

Näissä elämän suurissa mutkissa minulla on myös onneksi ollut mukana turvallinen ja hyvä apukuski, joka on auttanut minua ehkä enemmän kun hän ehkä itse tulee koskaan ymmärtämään.

En voi olla kuin kiitollinen, että olen saanut elämääni sellaisen ystävän kuin Tero, joka on mukisematta kestänyt kuunnella minun itkut ja surut ja on tuonut minulle myös paljon aihetta iloon ja nauruun. Ne kun ovat varsinkin nyt tulleet enemmän kuin tarpeeseen.

Nyt vaan odottavin mielin aloittelen tätä uutta vuotta. Toivon ja uskon, että tästä vuodesta tulee hyvä, seesteinen ja onnellinen vuosi. Sitä samaa toivon myös kaikille teille!

Ensilumi

Niin se vaan maahan ilmestyi... ensilumi.
Minuun se ei onneksi nyt kovasti päässyt vaikuttamaan, muuta kun visuaalisessa mielessä. Vaikutus olisi voinut olla vähän toisenlainen, jos lumi olisi maahan ilmestynyt muutamaa tuntia aikaisemmin.

Olin viettämässä mukavaa iltaa verhojen ripustelun ja leffan katselun merkeissä diplomaatti-huristelijan luona Kirkkonummella ja kun sieltä vähän ennen puoltayötä lähdin kotiin, oli maa kuiva ja taivas miltei pilvetön. Kesärenkailla ihan vaivaton ajella. Taitaa ne nastat kuitenkin löytää tiensä auton alle viikonlopun aikana.

Muuten ei paljon tilanteet olekaan tässä vaihtuneet sitten edellisen kirjoittelun, paitsi että kirjoittelu sujuu huomattavasti helpommin nyt, kun vasemmassa kädessä on sormia enemmän käytettävissä!
Olin siis keskiviikkona, pari päivää sitten Herttoniemen sairaalassa tarkastuttamassa sormen tilanteen.
Kirurgin mielestä kaikki sujuu niinkuin pitääkin, vaikka nyt hän sanoikin, että piikkien poistaminen 3 viikon kuluttua kuulostaa melkoisen optimistiselta. Tosin jotain sormessa saattaa pielessä olla, kun itse tunnen toisen piikin ihan tuossa ihon alla, ja kyllä jos sormi siitä kohdasta johonkin osuu, niin ihan hiukkasen kirpaisee... Niinkuin joku iskisi piikin läpi sormesta... ei sen kummemmin...
Mutta paketti on nyt ainakin hieman paremmin mukana kulkeva.

Tuossa ensimmäisessä kuvassa näkyykin niiden pikkien päät, jotka tuolla sormessa nyt ovet vielä ainakin vähintään sen 3 viikkoa.
Saa nähdä mikä on tuomio sitten, ellen sitten sen törröttävän piikinpään vuoksi joudu kipaisemaan kontrollissa aikaisemmin. 
Hyvin nyt kuitenkin pyyhkii. Kaikki ne hommat jotka olivat hankalia sen edellisen paketoinnin aikana, sujuvat nyt paljon helpommin. Saan myös suihkun ajaksi ottaa tämän lastan pois, ja saunaankin saan mennä kunhan tuikkaan käden muovipussiin ja sitten ämpäriin, jossa on kylmää vettä... Siis ettei nuo piikit kuumene, kun se kuitenkin on metallia. Alkaisi vielä sormi hehkumaan sisältä käsin. Urheilunkin menivät vielä toistaiseksi kieltämään, mutta enköhän minä juoksulenkille silti piakkoin pääse.

Jos talvesta ei tule kovin paha pakkastalvi olisi tarkoitus tässä rauhakseltaan treenailla koko talvi, että voisi sitten toukokuussa juosta puolimaratonin. Jos talvi pilaa suunnitelmat, niin sitten puolikas juostaan syksyllä. Ensi vuonna kuitenkin!!

(sairas)LOMA!!!

Reilu viikkon on jo kulunut täällä kotosalla... Tai no ainakin pois töistä.
Mukavaahan se on, että olo on hyvä, kipuja on ollut melkoisen vähän, että jalat toimii ja hommat sujuu.

Niin tai... Keittiön siivoaminen on kamalan vaikeaa yhdellä kädellä... kuten myös voileivän voiteleminen, tai juuston höylääminen, tai kengän nauhojen solmiminen, tai ei lastassa olevan käden rasvaaminen, tai hiusten peseminen yhdellä kädellä, tai purkkien avaaminen, tai koneella kirjoittaminen, tai pukeutuminen... Onhan noita.

Minut siis leikattiin 11.10. Yllättävän nopeasti leikkausaika sitten lopulta tuli. Sain peruutuspaikan, josta sain tietää vajaa viikko ennen toimenpidettä. Alunperin kuvittelin, että Valtteri olisi minua kuljetellut sairaalaan ja takaisin, mutta eipä ehditty tätä ajokortti-projektia saattaa loppuun ennen leikkausta.

Viime viikolla Valtteri kyllä suoritti hyväksytysti teoriakokeen, vielä on sitten edessä inssiajo. Kaikki vaadittavat ajotunnit ollaan jo ajeltu hyvän aikaa sitten. Pikkuisen inssi jännittää opeakin!!

No mutta leikkaukseen kuitenkin pääsin ihan diplomaatin autokuskin voimin. Kotiinkin sain kyydin alkuillasta saman ihmisen voimin. Auton ovet avattiin ja muutenkin oli ihan tärkeä olo ;)

Leikkaus sujui ilmeisesti hyvin. Ainut vain, että sitaisivat käteen mitä ihmeellisimmän näköisen paketin.

Tuota ihmetystä olisi pitänyt pitää kaikki nämä kaksi ensimmäistä viikkoa, mutta kahden päivän päästä olo oli jo niin tuskainen; että menin tuohon tuttuun ja turvalliseen Jorviin kyselemään voisiko kädelle tehdä jotain.
Vähän kirurgikin pakettia ihmetteli ja kipsimestari sitäkin enemmän. Paketti sitten avattiin ja kyllä tuntuikin hyvälle, kun sai puristavat ja kipeää tekevät tollerot pois. Sormi oli silloin vielä aika hurjan näköinen, mutta ihanalta tuntui sitä veden alla huljutella.
Kirurgin ja kipsimestarin käsittelyssä sitten käteen saatiin uusi, entistä ehompi lasta, jonka kanssa käsi on ollut muutamaa hetkeä lukuunottamatta miltei kivuton.

Hieman eri näköinen, vai mitä?

Keskiviikkona 24.10 sitten vihdoin saan tuonkin lastan pois ja jos kaikki on kunnossa, tilalle laitetaan vain leikattuun sormeen tuleva lasta, joten käden toiminta palautuu lähes ennalleen!!! Ihanaa!!

Tässä pari kuukautta sitten sain elämässäni ahaa-elämyksen. Pitkän vatvomisen ja tuskailunkin jälkeen vihdoin ymmärsin, että on aika alkaa ajattelemaan asioista hieman eritavalla. On aika alkaa taas arvostamaan ja kohtelemaan itseään paremmin. Mikä ihana tunne se olikaan! Ehkä alkusysäys tuli siitä, että olo oli aika raskas... herkut maistuivat enemmän kuin liikunta. Tuntui, ettei elämässä ole juurikaan mitään iloa, kunhan puurtaa päivästä toiseen, yrittää vain selvitä aamusta iltaan. Ja sitten yhtenä iltana kaikki jotenkin vain loksahti.

Liikun taas enemmän, herkut ei maistu, kun ei niitä tee edes mieli ja noista asioista johtuen painokin on tietysti lähtenyt jonkinmoiseen laskuun. Elämänilo toisinaan ihan pursuilee!

Nyt lisää iloa tuo tietenkin sekin, että tuosta aikaisemmin mainitsemastani diplomaatti-huristelijasta on tullut hyvä ja läheinen ystävä. 

Vihdoin olen löytänyt ystävän, jolle tosiaan tulee puhuttua ne kuuluisat ummet ja lammet. Ihminen kenen seurassa minäkin olen voinut antaa niiden muurien murtua ja olen voinut itkeä uupumusta ja paljon menneitäkin murheita. Kaiken tuon lisäksi on naurettu, vietetty hauskaa aikaa yhdessä ja oltu hiljaakin. Kullanarvoisia hetkiä minulle.

Mistään seurustelusta ei tässä kuitenkaan ole kyse. Ihan ystäviä vain ollaan, vaikka rehellisesi sanottuna vietetään aikaa yhdessä aika paljon ja muutenkin yhteydessä ollaan päivittäin.

Mutta juuri nyt, kun olen saanut itseäni niskasta kiinni, en edes halua vaivata päätäni millään jossitteluilla sun muilla. Päivä kerrallaan mennään ja otetaan ilo irti kaikesta mistä pystytään.

Elämä hellii nyt... Ja jos joku ei vielä tiennyt.... Minä olen ansainnut sen!!!

Ei ole totta!

Niin tai taitaa se sittenkin olla... Siis se, että taaskaan en ole saanut tänne kirjoitelluksi mitään.
Mutta pikkuisenko olisi tylsää lukea "töissäpä tuli oltua... kotonakin on välillä käyty, koria on ulkoilutettu... vettäkin on sadellut, paitsi niinä päivinä kun on paistanut aurinko"

Siinä kun ne tärkeimmät todellakin on.
Leikkaukseen odotan pääsyä kun kuuta nousevaa. Kerrankin niin päin. Vaan kyllä sitä vaan toivoo jotakin apua, kun tuo sormen kutale on niin kipeä. Typerä sormi.

Tämä syksy ei ole innostanut minua ollenkaan. Ei sitten niin vähääkään. Eikä ehkä taida ruveta innostamaankaan. Luulisin niin.

Tässäpä sitä sitten tärkeimmät. Toivottavasti jonain päivänä on taas jotain uutisoimisen arvoista.

Toivottavasti tulee kaunis syksy... kauniipi kun tähän asti.

Loma lähestyy loppuaan

Jopas on ehtinyt taas pitkä tovi vierähtää, ettei tänne ole tullut kirjoiteltua mitään. Nyt tietenkin on hyvä käyttää verukkeena sitä, että on ollut vähän muuta puuhaa…

Kesäloma alkoi ihan mukavissa merkeissä. Olin todellakin loman tarpeessa, kun tuntui siltä, että olin jo kuin automaattiohjauksella; päivät sujuivat jo sen enemmän ajattelematta, samaa rataa. Yritin harrastaa liikuntaa enemmän, että mieliala nousisi korkeammalle. Tein suuria suunnitelmia loman varalle, että en vain jäisi jumittamaan kotiin. Tai siis kotonahan minun tietenkin piti olla, mutta suunnittelin, miten laitan koko huushollin uuteen uskoon, kun kerrankin on aikaa.
Loman ensimmäiset päivät tietenkin sujuivat yövuoroista toipuessa, sohvan pohjalla loikoillen… Löytyyhän niitä verukkeita vaikka minkälaisia, ettei vaan tarvitse tikkua ristiin laittaa. Vaan kukapa meistä ei välillä olisi ansainnut ihan oikeaa ja rehellistä laiskottelua?!
Tämä vuosi minulla on ollut monien ahaa-elämysten aikaa. Talvella älysin, että jos nämä runsaslumiset ja kova pakkasiset talvet jatkuvat, niin minä olen pulassa…. todella pulassa. Pidän siis peukkuja, että ensi talvi on leuto, aurinkoinen ja suhteellisen vähä luminen. Kiitos. Siellä loppu talvesta yritin piristää itseäni siis myös käsitöillä, tein se huivin, joka on esiintynyt näillä sivuilla jo aikaisemmin ja sitten “tekaisin” myös villatakin. Siihen mennessä kun takki valmistui, alkoi ilmat kylläkin olla jo niin lämpöiset, ettei montaa kertaa ehtinyt takkia pitelemään, mutta odotteleepa se sitten kiltisti syksyä.

Keväällä tajusin, että kaipaan elämääni jotain muutosta. Siispä ilmoittauduin avoimeen yliopistoon lukemaan psykologiaa. Noh. Sitten tuli murheita jos jonkunlaisia, ja oli vaan myönnettävä, että lukeminen ja kirjallisten töiden tekeminen ei ole nyt ihan oikea ratkaisu. Nooran käynnit ravitsemusterapeutilla ja psykiatrian polilla olivat ihan riittäviä ilman, että olisin samalla opiskellut. Halusin kuitenkin olla läsnä Nooralle mahdollisimman paljon.
Alkukesästä tajusin, että kaikkien haasteiden, onnistumisten ja epäonnistumisten lisäksi, tai niiden vuoksi tarvitsen itselleni, omaan elämään jotain piristystä. Ajattelin, että 40 km kävely olisi mukava piristysruiske, mutta kävelyyn valmistautuessa huomasin, että ajatuksiini hiipi jatkuvasti yksi ajatus… “Eikö olisikin aika ihanaa, jos siellä kävelyllä olisi ihan oma kannustusjoukko… joku joka odottaisi maalissa…. joku joka huolehtisi kyydityksestä kotiin… joku joka huolehtisi asioista niin, että saisin rauhassa levätä reissun jälkeen…”
Miten omituista oli huomata ja tiedostaa, että kaikkien näiden yksinäisten vuosien jälkeen, kun jo kuvittelin tottuneeni yksinoloon niin, etten edes osaa kaivata ketään, olenkin tilanteessa, että kaipaan toista ihmistä jakamaan tätä kaikkea, näitä minun “omia kuvioita”, joista olen kynsin hampain pitänyt kiinni vuosikaudet!

Mutta loma siis alkoi ajallaan, ja mukavaahan se aina on, olit sitten yksin, kaksin tai vaikka miten. Kaikki lapsetkin ovat olleet tässä minun ilona, kun Valtteri eikä Noora kumpikaan saaneet kesätöitäkään.

Ihan mukavaa oli tänä kesänä myös pitää ihan kokonainen 4 viikon loma, joka tietysti vapaineen venyi miltei 4,5 viikon mittaiseksi. Sai ainakin kunnolla levättyä!

Nyt vaan sitten syksyä odotellen, vaikka vähän jo kauhistuttaa, miten siitä synkästä ja pimeästä talvesta taas selviää??!!

Aika näyttää... Uteliaana vaan odottelen, että mihin tässä vielä oikein päästään!

Kesä!!

Vielä muutama työvuoro ja loma alkaa!!!

Tänään tuli tieto, että Noora pääsee opiskelemaan media-assistentiksi! Aivan loistava uutinen!!

Näyttää siltä, että mukavia asioita on käsillä, ja senhän meidän perhe on ansainnut!!

Vihdoin… kevät!!

Kevät on tullut kohinalla! Pitkän työputken jälkeen minulla on loma! On niin monta asiaa, jotka antaa aihetta hymyyn! Ja kyllä hymyilyttääkin!!

Takatalvi

 

 

 

  

 

Eilen taisi elämässäni olla pieni kriisi. Sitä tuntee itsensä kuitenkin vielä suht nuoreksi. Jotenkin nämä vuodet ovat kiirineet sellaista kyytiä, että ihan rehellisesti ei itse tule ymmärtäneeksi, että niitä vuosia karttuu tuohon omaankin ikään siihen samaan tahtiin kun lapsille.

On siis jollain tasolla hyväksyttävä, että minäkin lähenen sitä 50-virstanpylvästä, vaikka sinne vielä muutama vuosi onkin aikaa. Mutta silti ihmettelen suuresti, miten minulla voi olla aikuinen lapsi?

Valtterihan eilen täytti 18. Täysi-ikäinen. Postilaatikosta kolahti jo muutama päivä sitten kirje kutsuntoihin, ja eilen nuori herra tietenkin juhlisti syntymäpäiviään ravintolassa… tai siis juomalassa, yökerhossa, discossa. Apua.

Ja että kriisi olisi täydellinen, ikkunoista avautui aamulla yllä näkyvät maisemat. Takatalvi. 10 cm raskasta märkää lunta.

Ehkä suunnistan takasin peiton alle ja näen unta kesästä ja pienistä lapsistani.

Kevät!

On se uskottava!! Se on vihdoin täällä!!!

KEVÄT!!

Hanget hupenee hurjaa vauhtia, valoisa aika vuorokaudesta lisääntyy ja sitä mukaa mieliala ja energiataso kohoaa huimaa kyytiä!

Nyt on kyllä töissä menossa aivan hurjat putket, kuusi päivää putkeen töitä kahdessa eri satsissa vain kahdella vapaalla, mutta sekään ei tunnu nyt niin kurjalta, kun koiratkin saa aamulenkin jälkeen lenkitettyä vielä valosan aikaan. Aamullakin kun kuudelta herää on niin paljon valoa, että ihan ihmetyttää välillä.

Kyllä nämä vuodenajat tuo mukanaan niin paljon! Uskomatonta miten sitä vain elää jotenkin sen valon kanssa samassa syklissä. On tämä elämä sitten vaan niin maagista ja hienoa!!

Tässäpä yksi keväthangilla paistattelija. Superego Brandon piti laittaa jo naruun pihalla, kun ei voi koira ymmärtää miksi ei voi lähteä juoksentelemaan minne haluaa kun aidat on hautautuneet jonnekin lumen uumeniin ja pihan on vain aukeaa hankea ilman esteitä!

 

Ja tässäpä molemmat hyypiöt. Areksellekin on kasvanut karvat takaisin kaljuihin kohtiin.

Villi ja vapaa

Niin tai ainakin vapaa, tai jos ei vaikka ihan täysin vapaa, niin vapaalla kuitenkin. Siis töistä. Vapaalla. Niin kuin vapaapäivä. Villiä nyt ei minusta taida saada tekemälläkään, vaikka tuo otsikko niin kovin viriilille ja upealle kuulostikin. Tai no. Olen ehkä kuitenkin aika villi. Ajattelin nimittäin lähteä uimaan. Siis uimahalliin, avantoon-asti –villi en kuitenkaan ole. Tosin en taida mennä uimahalliinkaan, koska korva on kipeä. Mutta onhan sekin jo aika villiä, että ajattelee menevänsä? Tai siis jos olisin mennyt niin nyt juuri tähän aikaan olisin jo porealtaassa, ja sekös olisikin mukavaa ja villiä!! Mutta siis kun en mene.

Meinaa nimittäin flunssa olla niin villi, että yrittää päästä minun kivenkovan vastustuskykyni läpi. Ei muuten pääse. Saa kolottaa tuota korvaa tämän päivän, ja sitten voi todeta olevansa luuseri. Siis se flunssapöpö. Se vaan kuvitteli voivansa asettua taloksi, koska hoitava astma-lääke on tauolla. Mutta vaikka köhittää nämä pakkaset, kun ei saa lääkettä ottaa, niin sehän ei ollenkaan tarkoita sitä, että olisin jotenkin avoin flunssalle. Kunhan luulee.

Hoitavat lääkkeet on tauolla sen vuoksi, että keuhkolääkärini haluaa minun puhaltelevan PEF-mittariin seuraavat 2,5 viikkoa kahden tunnin välein. Meneillään on nk. työpaikkapuhallukset. Siis PEF-mittariin, ei mihinkään muihin mittareihin sentään tarvitse puhallella. Mittaustuloksista sitten lääkärini tekee erinäisiä johtopäätöksiä. Niin kuin esimerkiksi “Voiko Minna enää tehdä kolmivuorotyötä?” Siis kun yövuorot laskevat minun hengityskapasiteettia aika huomattavasti. Niin ja “Voiko Minna olla töissä koko lasten päivystyksessä, vai onko sisäilmassa jotain ylimääräistä?”

Jännittäviä aikoja siis elelen. Jälleen kerran.

Noh, minäpä siis kiltisti nyt puhaltelen ja helmikuun puolessa välissä sitten selviää mikä on tuomio.

Tänään kuitenkin vielä nautin vapaapäivästä. Eilen hommailin näitä kotijuttujakin niin, että ihan pakko ei ole tehdä mitään, niin paitsi käydä kaupassa, jonne ihan kohta lähdenkin. Ehkäpä leivonkin jotain Valtterin nimipäivän kunniaksi. Muuten taidankin linnoittautua sohvalle katselemaan telkkaria ja virkkaamaan. Olen onneksi taas innostunut käsitöistä. Olen koirille neulonut jo villapaidat, tehnyt itselleni tossut ja nyt on työn alla huivi.

Teen siis virkkaamalla tällaista vähän isompaa huivia. Tarkoitus olisi tehdä siitä sellainen ison iso, mitä voi esimerkiksi kesällä viileänä iltana pitää hartioilla, eli siis miltei joka ilta. Ehkäpä huivi siis nyt jo olisi riittävän kokoinen, mutta ahneus iski, ja meinaan sitä kyllä tuosta vielä isommaksi tehdä. Saa nähdä minkä joukkueteltan kokoinen siitä lopulta tulee. Huivi on helppo ja nopea tehdä.

 

 

Tuommoista solmujuttua sitä siis on tässä viime ajat pakerrettu. Näillä keleillä onkin mukavaa, kun huivissa on kokoa jo niin paljon, että jo tehdessä se lämmittää, kun huivin voi levittää jalkojen päälle.

 

 

Meidän Noorakin kävi uuden järjestelmäkameransa kanssa ulkoilemassa ja ihastelemassa tuota Auroran puistoa kun tuota lunta nyt sitten lopulta tänne meillekin sateli. Tosin sitä tulikin sitten sen verran, että vähempikin olisi riittänyt, ihan reilusti vähempi.

           

Harmi vaan, kun aurinkoa ei juurikaan ole ollut näkyvissä. Olisi varmasti upeita kuvia taas tarjolla, jos Noora pääsisi oikein katselemaan valon ja varjojen vaihtelua. Toivottavasti aurinkoisia päiviä on tulossa!

Koiratkin ovat ulkona tietysti viluissaan, vaikka tänäkin aamuna molemmilla oli villapaidat päällä. Tosin aamulla lämpömittari näytti aamulenkille lähtiessä –17.6, joten ei kai se ole ihme, että viluttaa paidoista huolimatta. Kaverit siis viihtyvät sisällä, ja aika pitkälti myös unten mailla.

Portaitten alta kurkisti tällainen ilmestys, unen jäljiltä toinen korvakin nurinpäin.

Piti kuitenkin välillä vähän leikkiäkin ja sitten jäikin huuli somasti rullalle, vai liekö vaan minulle iskemässä silmää?!

Areskin oli fiiliksissä mukana. Ihmetteli ihan hirveästi, että miksi kummassa tuo ihminen vaan istuu tuossa lattialla ja osottelee meitä tuolla mustalla laatikolla!

Kyllähän täällä saa siis pakkasellakin aikansa kulumaan. On noita koiria sen verran hauska katsella, niin paitsi tietysti silloin kun nukkuvat. Onneksi nyt kuitenkin päiväsaikaan nukkuvat aika paljon, että ymmärtävät sitten olla hulinoimatta täällä silloin kun minäkin satun olemaan aamuvuoroissa.

Vaan ei se auta, nyt on varmaan vaan jaksettava ruveta survomaan hirveää määrää vaatetta niskaan ja lähdettävä kohti kauppaa, että saa jossain kohtaa päivää vähän murua rinnan alle. Valtteri soittelikin juuri Ninnun luota, että voisi lähteä minun kanssa kauppaan, jos vaan käyn hakemassa. Aika ovelaa. Ei siis tarvitse sitä vajaata kilometriä kävellä pakkasessa kun äiti käy kiltisti autolla hakemassa. Tosin saanhan minä sitten onneksi ostoskassien kantamisesta vapautuksen tällä kertaa!!

Loma loppuu!!!

Tulin olleeksi lomalla. Ja niin kuin kaikki hyvä, niin tämäkin loppuu aikanaan. Tällä kertaa, kuten kai rehellisesti sanottuna aina, loma tuli todella tarpeeseen. Olin aivan totaalisen uupunut ja väsynyt, että aluksi mietin loman menevän varmaan vaan laiskotellessa. Vaan eipäs mennytkään.

Ennen pakkasten ja lumen tuloa ehdin käydä muutaman kerran juoksulenkillä, olen käynyt uimassa useamman kerran, ulkoillut ja saanut hommia täällä kotonakin tehtyä, niin ettei voi olla kuin tyytyväinen. Olen nukkunut hyvin, tehnyt käsitöitä ja nautiskellut kiireettömästä elämisen tahdista.

Vaan niin se vaan on, että huomenna se arki koittaa. Töihin on reippailtava iltavuoroon ja sitten heti onkin kolme yövuoroa, että uupumus ja rytmittömyys on taattua heti ensimmäisen viikon jälkeen. Ei sillä että valittaisin. Itsehän olen urani valinnut.

Mieltä piristää kuitenkin se, että valoa kohti ollaan menossa. Päivän pidentymisen huomaa jo. Tässä ajan suunnattoman nopeassa kulumisessa kun on sekin hyvä puoli, että tämä vuoden pimeä vaihekin tuntuu kestävän vuosi vuodelta vähemmän aikaa. Kunhan sitten kesän lämmössä ajankulu vähän hidastuisi.

Liekö tässä vihdoin ollaan vanhaksi tulossa, kun sitä lämpöä jotenkin eri tavalla kaipaa. Olenpa haaveillut ihan jopa etelän lomasta, jota en koskaan aikaisemmin olisi voinut edes kuvitella haluavani. No kuten sanottu, meidän reissukassa, kuten myös monen muunkin asian kassa olla möllöttää tuolla parkkipaikalla, enkä ainakaan ihan heti suostu olemaan asiasta pahalla mielellä. Kyllä niitä reissuja ehtii tehdä myöhemminkin. Juuri nyt nautin siitä, ettei bussipysäkeillä tarvitse olla jäätymässä jos jonnekin haluaa mennä.

Brandonkin ehti tässä lomailun tiimellyksessä saavuttaa 6 kk rajapyykin. Tämä kuva ehkä tiivistää juuri Brandonkin sisimmän olemuksen. Riiviö, mikä riiviö!

Kumipallo

Meidän taloon on muuttanut kumipallo… tai ehkä se on kengurun ja kumipallon risteytys. Tai ehkäpä se on vain kenguru valepuvussa, joka siis vain esittää kumipalloa.

Kumipallo on musta ja tosi pehmoinen. Tosin tämä versio kumipallosta osaa myös olla toisinaan äänekäs. Se on vartiointi-ominaisuudella varustettu. Kukaan eikä mikään pääse huomaamatta meidän kotiin. Varsinkin kun kumipallon apurina on meidän hypervartija Brandon.

Kumipallo osaa myös olla paikoillaan. Varsinkin iltaisin kun on ulkoiltu ja syöty, kumipallo rakastaa käpertyä kainaloon ja vain olla ja nautiskella illan sinisistä hetkistä… paitsi tietysti jos joku sattuu soittamaan ovikelloa! Silloin tietenkin kumipallo pomppii ovelle ja tiedottaa koko kulmakunnalle, että meidän ovikello soi, jos se vaikka jotenkin muuten olisi jäänyt huomaamatta! Niin ja hypervartija Brandon ilmoittaa mahdollisista tunkeilijoista vähintään yhtä pontevasti! Hypervartija Brandon puhisee ja mölyää myös olemattomille äänille, sellaisella latauksella mihin vain mörkökautta elävä Master of the Universe pystyy.

Kumipallo rakastaa lämpöä. Nämä syksyn kylmät ja märät ulkoilukelit ei vaan innosta. Kumipallo makailisi mieluummin sohvalla, omalla tyynyllään tai ihan kaikista mieluiten peiton alla sängyssä. Kuitenkin kun nyt kumipallon on vaan tultava mukaan lenkille Brandonin ja minun kanssa, yrittää kumipallo mitä erilaisimmin keinoin viestittää eriävää mielipidettään lenkin pituudesta tai suunnasta, varsinkin jos reitti suuntautuu kodista poispäin. Kumipallo osaa tarvittaessa olla myös liikkumaton ja vikistäkin surkeasti. Kumipallo myös yrittää viestittää olevansa täysin liikuntakyvytön esittämällä epäkuntoista.

Brandonin mielestä kumipallo on kiva. Paitsi silloin, kun pallo ei kestä Brandonin hyperaktiivista otetta elämään. Brandon uskoo kyllä kun kumipallo murahtaa… uskoo ainakin pari sekuntia, kunnes taas on mentävä härnäämään, kuten tekisi kuka tahansa hevosen kokoisella Superegolla varustettu kääpiöpinseripoika. Ja varsinkin jos sen egon lisäksi kokee olevansa Maailman Napa. Kumipallolla on uskomattoman pitkä pinna… vaikka toisinaan se pinna on käsittämättömän lyhyt. Mutta se olkoon kumipallolle sallittua, ei ole kaikista helpointa elää HypervartijaSuperego ADHD Brandonin kanssa 24/7. Kumipallo suoriutuu loistavasti pinserilapsenvahdin tehtävästään.

Kumipallon nimi on Ares.

Ares on tammikuussa 4 vuotta täyttävä leikattu kääpiöpinseri poika, joka siis muutti meille 19.11.2011.

Niin ja on se Brandonkin joskus pysähdyksissä.

Töitä, töitä, töitä

Niinpä… siltä se tuntuu, vaikka toki onhan niitä vapaitakin joskus. Nyt vaan tuo töiden osuus jotenkin tuntuu siltä päällimmäiseltä ajatukselta. Ehkäpä siksikin kun vapailla kotona tulee oltua jotenkin niin uuvuksissa, ettei oikein tule tehtyäkään mitään.

Siihen pitäisi ehdottomasti saada muutosta aikaan.

Olenpa jopa tullut ajatelleeksi, onko ilmassa näin “vanhoilla päivillä” jotain syysmasennuksen oiretta, vai miksi sitä onkaan niin kovin vetämätön? Vai onko kyseessä vain sellainen 10 vuoden jälkeen “hengen vetäminen” kun joka päivä ei esim enää tarvitse imuroida? Vai se, että olen elämässä päässyt siihen pisteeseen, että juuri nyt ei ole mielessä mitään sen kummempaa tavoitetta?

Se, että on koti ja nyt se autokin… ja vakituinen työpaikka ja hyvinkin vakiintunut elämäntilanne… aiheuttaako se sen, että kuljen kuin säästöliekillä? “Hiljaa hyvä tulee?”

Miinustakin tähän tilanteeseen mahtuu, tietenkin. Kun ei jaksa, eikä huvita, ei tule harrastetuksi tarpeeksi liikuntaa, mikäs se mukavampaa kuin pesiä sohvannurkassa ja… syödä? Vaaka kertoilee sellaisia lukemia, että pian olisi aika saada jotain kipinää elämään. Vaan onko herkkujen voittanutta?

Toki kyllähän tässä nyt on muutama kuukausi jo pitänyt olematonta liikkumista lisätäkin, asuuhan meillä nykyään turboahdettu sähköjänis. Sen kanssa voisi liikkua niin paljon kun jaksaa, mutta onhan nyt niin kovin pimeää… ja on satanutkin ihan kamalasti… niin ja se ainainen töissä olo. Huh.

On tässä kyllä puolensakin. Enpä muista milloin viimeksi minun elämässäni olisi ollut vaihe, milloin minun ei tarvitse olla selviämässä jostain vastoinkäymisestä ja mutkassa matkassa. Onhan tämä tällainen tasapaksu arkinen oleminen tavallaan ihan mukavaakin, varsinkin jos se oikein oivaltaisi. Ehkäpä minäkin sen jonain päivänä opin. Ja sitten muuten nautiskelenkin ihan täysin rinnoin!

Ja onhan tässä aivan ihanaa sekin, että on palannut entiseen näissä koira-asioissa. Kyllä se vaan on niin, että tuollainen ylienerginen jukuripää on enemmän minun koira kun lauhkea ja hitaanpuoleinen collie. Vaikka kaikki minun nahkat ihania koiria olivatkin.

Vasemmalla Brandon 5,5 vko.

 

 

 

Oikean puoleisessa kuvassa Brandon Nooran sylissä, kun oltiin enimmäistä kertaa pentuja katsomassa.

 

 

 

            

Niin ja se auto…

Minähän ostin kesällä Fiat Stilo farmarin. Hyvä auto, hieno auto, paitsi että se oli aina rikki. Niinpä kun se hermo menee, niin se menee ja ostaa paukautin itselleni ihan uuden auton. Ehkä seuraavat 6 vuotta varsinkin laskujen maksu päivänä ohuesti harmittaa, mutta kyllä se vaan on mukavaa ihan uudella autolla ajella.

Ihan niin pitkälle tässä auto-onnessa en ole päässyt, että olisin kuvannut ihan sen mun oman auton, mutta tuossa kuvassa ihan samanlainen olla möllöttää. Värikin täsmää. Tuota typykkää siinä edessä ei sitten kuitenkaan ole… Auto siis on Kia Venga ja on kyllä ihan niin minun auto kun olla ja voi!

Nyt sitten pitäisi hetkeksi rynnätä tuonne vaaka-asentoon. Yllättäen olen menossa tänään vielä… töihin. Öinen Jorvi kutsuu. Toivottavasti kaksi seuraavaa yötä kaikki espoolaiset ja lähikuntien lapset nukkuvat terveinä omissa sängyissään eivätkä tule meitä viihdyttämään

Suru

 

 

11.7.2007 – 3.7.2011

Yllättäen… aivan liian aikaisin.

 

tuli aika raskaiden päätösten,
saattaa sut huomaan enkelten,
nyt saat juosta seuraten heitä,
ei kipu enää elämääsi peitä,
suru on suuri lohduton,
mut tiedän sun hyvä olla nyt on..

Nooran silmin…

Elämä täällä Kylänportissa huitelee ihan omia uomiaan. Kyyti on välillä kun vuoristoradassa, sen verran tunteet, tapahtumat ja olotilat vaihtelee.

Hengissä kuitenkin selvitään ja meidän pieni perheemme tuntuu näin äidin näkökulmasta hitsautuvan vieläkin tiiviimmäksi… päällimmäisenä tuntuu aina nousevan tunne siitä, että omista pidetään huoli… Ja mikäs sen hienompaa, juuri niinhän sen täytyykin olla!!!

Elämä kaikesta huolimatta tarjoaa paljon sitä kaunista ja hyvää. Nooran ikuistamana sitä ihailtavaksi meille kaikille.